Saamelaisuus mukana laukussa ja mielessä

Eteläisissä maisemissa elelevä Sunná Nuorgam vaalii saamelaisuuttaan ylpeänä ja innostuneena. Torstai 6. helmikuuta kumartaa hänen kansalleen, kun vietetään saamelaisten kansallispäivää.

Sunná Nuorgam kuuntelee korva tarkkana isänsä ja tämän tuttavien jutustelua. – Saamea on kiinnostavaa kuunnella, koska se on hieno kieli, kansansa puheenpartta vielä taitamaton ihastelee.

Sunná Nuorgam kantaa aina laukussaan pientä saamelaiskuvioin koristettua kaiverruslaattaa.
Se on muistuttava merkki ylöjärveläistytön saamelaisuudesta. Esine vahvistaa neidon tunnetta siitä, minkä kansan jäsen hän on.
Saamelaisuus pilkahteleekin Nuorgamin arjessa siellä täällä. Se on toki hänessä itsessään läsnä alati, mutta koko elämä ei pyöri pohjoisen kulttuurin mukaan, sillä tyttö asuu ei-saamelaisen äitinsä kanssa.

Kieli ei vielä taivu suussa

Nimi on kuitenkin saamelaisuuden merkki, joka kulkee neidon mukana, minne hän meneekin. Ja se herättää kiinnostusta.
– Kysytään, miten nimi kuuluu lausua. Välillä sitä kirjoitetaan väärin.
Kun tytön tausta tulee ilmi, hänelle lohkeaa ikään kuin virallisen saamelaisasiantuntijan osa.
– Tykkään, kun saan kertoa saamelaisuudesta. Jos joku kaveri luulee tietävänsä siitä jonkin jutun, voin näpäyttää kertomalla, miten asia oikeasti on, lukiolainen naurahtaa leikkisästi.
Saamen kieli ei pulppua Nuorgamin arjessa, koska hän ei taida sitä.
– Kun minulta kysytään, osaanko saamea, melkein hävettää vastata, että en. Kysyin joskus isältä, miksei hän opettanut minulle sitä, ja hän sanoi, että kahden kielen käyttö olisi ollut hankalaa.
Nuorgamilla on kuitenkin kova polte opetella kieltä. Hän haaveilee lähtevänsä toisen siskonsa tavoin Inariin kielikurssille.
Tähän mennessä Nuorgam on saanut olla lähinnä kuunteluoppilas isänsä, siskonsa ja tuttaviensa jutellessa.
– Vaikken itse pysty osallistumaan keskusteluun, ymmärrän jonkin verran, mistä puhutaan.
Hän myös värvää toisinaan siskonsa avaamaan kielen verhoa.
Ylen saamenkieliset uutisetkin ovat silloin tällöin polku kielen maailmaan.

Puoliksi ja kokonaan saamelainen

Saamelaisuus on siis Nuorgamille isän perintöä.
Nuorelle naiselle on selitetty, että hänet voidaan katsoa täysin saamelaiseksi. Riittää, että hänen isänsä edustaa tuota kansaa. Kansallisuutta määriteltäessä katsotaan sukupuuta ja vedetään rajat, milloin ihmistä ei enää katsota saamelaiseksi. Toisaalta saamelaisväestön määrän arviointi heittelee, koska käytetään erilaisia kriteereitä, esimerkiksi kieleen perustuvia.
Nuorgam myös tuntee olevansa täysin saamelainen.
– Enemmän haluan olla saamelainen kuin suomalainen.
Hänen perheessään saamelaisuus on isän ja tytärten välinen yhteinen juttu.
Isänkään seurassa kansallista taustaa ei nosteta varta vasten kohkauksen aiheeksi. Se on itsestään selvästi aina läsnä.
– Koko ajan sen tuntee, että olemme saamelaisia.
Isä ei jatkuvasti tuputa luentoja tai nippelitietoa, vaan juuret pulpahtelevat luontevissa tilanteissa esiin.
– Isä tekee poronkäristystä. Ruoassa kulttuuri näkyy. Ja siskoni häihin isä tuli kansallispuku yllään.
Nuoren naisen luotsina saamelaiskulttuuriin on ollut ehkä pikimmin toinen hänen siskoistaan. Hän vaalii kulttuuria ja opettaapa lapsensakin puhumaan saamea.
Toki isä avaa sanaisen lippaansa sitten, kun tytöt jotain kysyvät. Nuorgam tutustuu isänsä juuriin myös vanhoja valokuvia tutkailemalla.

Täysin palkein etelässäkin

– Ei ollenkaan, Nuorgam vastaa napakasti kysymykseen, syökö etelässä asuminen jotenkin saamelaisuuden tuntua.
– Kun tunne on vahva, ei se lähde.
Toki vaikutelma vahvistuu, kun Nuorgam matkustaa isänsä luo Utsjoelle.
– Siellä käyn tankkaamassa saamelaisuutta, neito muotoilee.
Saamelaisuus siis kukkii eri tavoin pohjoisessa ja etelässä. Utsjoella ympäristö ruokkii identiteettiä. Ylöjärven maisemat eivät näin tee, mutta täällä tunteen pitää yllä sisäinen palo.
Nuorgam ei pääse käymään kovin usein Lapissa. Isä kuitenkin tuo vuorostaan tuulahduksen pohjoisesta vierailemalla toisinaan etelässä.
– Olen ehdottanut kavereilleni, että menisimme joskus Utsjoelle, ja he ovat innostuneet. Haluaisin näyttää heille sen paikan, Nuorgam kuvaa, kuinka tärkeäksi kokee pohjolan.
– Kun matkustan Utsjoelle, minusta tuntuu kuin menisin toiseen kotiini, hän jatkaa.
Kyse onkin pohjolasta henkisenä kotina. Kun isä majasi Ylöjärvellä, Nuorgam koki vierailevansa vain isän luona, paikassa, jossa tämä asui. Isän koto pohjoisessa on toista maata.
Suuri joukko saamelaisia asuu nykyään Nuorgamin tavoin etelässä. Nuori nainen osaa nähdä tiettyä sielujen yhteyttä muihin etelän saamelaisiin, mutta mikään turvaköysi tai lohtu he eivät ole.
– Ei minusta tunnu yhtään siltä, että minut olisi revitty tänne. Minulla ei ole täällä yksinäinen olo saamelaisena. En ole edes juuri ajatellut, että etelässä asuu muitakin saamelaisia, enkä tunne heitä.
Toisaalta etelässä majaaminen voisi olla kova pala, jos kumpikin isosisko muuttaisi Utsjoelle.
– Olisin kateellinen. Tuntuisi, että he oppivat paljon enemmän kuin minä, tyttö tuumii, vaikkei yleisesti ottaen haikailekaan muuttavansa Lappiin.
Nuorgam vastaa hymyllä ajatukseen, että hän rikastaa Ylöjärveä tuomalla tänne saamelaispilkahduksen.
– Minusta tuntuu, että erotun joukosta – edukseni. En halua sanoa tätä mitenkään itsekkäästi, mutta minulle tulee hieno fiilis, että olen uniikki, hän kumartaa juurilleen.

Minuuden rakennuspuu

Lukiolaistyttö elää parhaillaan nuoruutta, aikaa, jolloin ihminen puhkeaa rakentamaan identiteettiään. Saamelaisuus on ollut hänelle tärkeä minäkuvan pilari.
– En usko, että olisin tällainen kuin olen, jos en olisi saamelainen.
Nuoruusvuosina juuret ovat nousseet aiempaa enemmän ajatuksiin.
– Pienenä en edes ollut erityisen tietoinen saamelaisuudestani.
Tytön suhtautuminen kansallisuuteensa on myös värittynyt entistä positiivisemmaksi.
– Lapsena halusin joskus jopa vaihtaa nimeni, kun se väännettiin Nunnaksi ja muuksi. Enää en todellakaan haluaisi tehdä niin.
Toistaiseksi tytölle ovat riittäneet kulttuurin perusainekset: historia, mytologia, uskomukset ja kieli.
– Voihan se olla, että vanhempana hurahdan ja haluan tietää kaiken, hän naurahtaa.
Nuorgam on saanut elää aikana, jolloin saamelaiskulttuuria ei enää tukahduteta. Kansan kieli, kulttuuri ja asema on tunnustettu.
– On tosi hienoa, ettei kukaan ole tullut sanomaan, etten saa olla saamelainen tai opiskella saamelaisuutta.
Tytön isä sen sijaan joutui nielemään ikävyyksiä. Esimerkiksi saamen puhumisesta koulussa napsahti rangaistus.
Nuorgam ei silti jää vatvomaan vääryyksiä.
– Olihan aiempi kohtelu väärin, mutta mennyt on mennyttä. Ja en usko, että moista enää tulee.
Lukiolainen ei ole miettinyt, haluaisiko joskus ajaa saamelaisten asiaa. Yksi aatos on silti vankka:
– Toivon, että saamelaisuus pysyy.