Kahden valokuvataiteilijan näyttely pohtii lapsuutta, nuoruutta ja kasvamista. Oman tilansa voi ottaa muita tallaamatta.
Pirkkalassa asuva valokuvataiteilija Riitta Järvelä on kuvannut kohtalon oikusta tapaamaansa tyttöä jo kymmenen vuoden ajan. Projektin aikana malli on varttunut lapsesta murrosikäiseksi. Tuntematon lapsi, joka oli yksin maailmassa, herätti Järvelässä halun ja tarpeen ymmärtää lasta dokumentoimalla tätä.
Järvelän dokumentaarinen valokuvasarja Kasvamisesta kertoo identiteetin etsinnästä, kapinasta, itsenäistymisestä, ystävyydestä ja yksinäisyydestä.
Ylöjärveläinen Tiina Riutta puolestaan rakentaa kuvasarjoja yhdistämällä valokuvia vanhoista kirjoista skannattuihin kuviin. Teosten aika ja päällekkäiset todellisuudet luovat oman arvoituksellisen kuvastonsa.
TR1:n näyttelyssä on esillä osa kuvasarjasta, jonka tekemisen Riutta aloitti viime vuoden alussa. Fiktiivisissä kuvissa esiintyy vähän yli kymmenvuotias tyttö, ja kuvat pohtivat ihmisen kasvamista omaksi itsekseen.
− Kuvasarja ei ole sukupuolisidonnainen. Malli vain sattuu olemaan tyttö. Ehkä pojat ovat minulle vieraampia, koska minulla ei ole veljiä ja omat lapseni ovat tyttöjä. Isänikin menetin nuorena, Tiina Riutta sanoo.
Minä ja maailma
Ihmiseksi kasvamisen teema levähti Tiina Riutan silmien eteen, kun hänen omat lapsensa tulivat teini-ikään. Nyt Riutta pyrkii teoksissaan kuvaamaan henkistä kipuilua ja kasvua – sitä valtavaa myllerrystä, johon nuori joutuu. Siihen sisältyy identiteetin kasvaminen ja oman minän näkeminen sekä kokeminen. Siihen kuuluu myös oman tilansa ottaminen.
− Sen hahmottaminen, miten minä asetun tähän maailmaan. Kaikki me aikuiset olemme kokeneet ne samat tunteet.
Omien lastensa rinnalla eläminen on nostanut Tiina Riutan mieleen muistumia nuoruudesta. Sellaisiakin, joita ei voi sanallistaa.
Näyttelyn teokset kuvaavat ajan kerrostumia, mielen moninaisuutta ja todellisuuksien päällekkäisyyksiä.
− Valokuvat ovat yksi keino muistaa asioita, mutta ne eivät välttämättä osu yksi yhteen todellisuuden kanssa.
Prinsessa ei tallaa
Arto Halosen voimakas elokuva Prinsessa on Tiina Riutan mielestä erinomainen kuvaus siitä, miten ihminen ottaa paikkansa maailmassa.
− Elokuvassa on paljon tasoja, mutta minulle jo nimi kertoo olennaisen. Jos joku päättää olla prinsessa, eikö se ole todellista oman itsensä arvostamista! Halosen elokuvassa prinsessuus ei tarkoita hienostelua tai korkkiruuvikiharoita. Prinsessa ei tallaa muita muttei anna muidenkaan tallata itseään, Tiina Riutta miettii.
− Itsearvostus ja ihmisarvo limittyvät identiteetin kasvuun.
Palasia menneestä
Omassa lapsuudessaan Tiina Riutta ei kokenut rajuja vaiheita, jotka olisivat näkyneet ulospäin. Eikä nuoruus toki välttämättä ole valtavien kriisien aikaa. Tosin jos omaa itseään ei kunnolla löydä murrosiässä, kohtaaminen voi olla edessä aikuisena.
− Toivoisin, että jokainen ihminen pystyy käymään läpi ajatukset siitä, kuka pohjimmiltaan on. Se voi olla hyvin vapauttavaa.
Minuus rakentuu palasista, joita ihminen kerää mukaansa elämän varrelta. Ja edellisten sukupolvien elämien varrelta.
− Asenteet ja arvot tarttuvat vanhemmilta, isovanhemmilta ja lähipiiristä. Vaikkei niistä suoraan puhuttaisi, ne ovat ihmisessä ja siirtyvät eteenpäin taas seuraaville sukupolville.
Eikä Riutta tarkoita, että vanhat kerrokset olisivat automaattisesti jotakin negatiivista ja ahdistavaa.
− Taustasta voi siirtyä ihmiseen paljon hyvääkin. Vaikka on rankkoja kokemuksia, niiden läpi käyminen voi johtaa myönteisiin asioihin.
Tiina Riutan ja Riitta Järvelän näyttely ”Tuntematonta valoa” Taidehalli TR1:n parvella 20. lokakuuta saakka.
Kommentointi on suljettu.