Aika harvasta suomalaismuusikosta nykyään puhutaan yhtä ylistävään sävyyn kuin Matti Mikkolasta. Tehosekoittimessa aikoinaan kaikille pitkät haistattanut rääväsuu on nyt säveltäjä ja bändiliideri, jonka tatsissa on jotain maagista.
Matti Mikkolan nykyinen yhtye Saimaa on löytänyt soundin, joka kuulostaa uniikilta: toisaalta hyvin suomalaiselta, toisaalta jotenkin epäsuomalaiselta. Suurelta Saimaa kuulostaa myös, mutta se ei ole ihme. Normaalisti yhtyeessä soittaa yhdeksän muusikkoa, mutta esimerkiksi tulevalla Tampereen-keikalla kokoonpano laajenee muun muassa jousikvartetin ja nelihenkisen lauluyhtyeen verran.
Helmikuussa alkaneesta kiertueesta bändin nokkamies on innoissaan.
– En tiedä, onko ympärilläni koskaan ollut noin rajussa soittokondiksessa ollutta porukkaa. On rutkasti taitoa ja interaktiivisuutta. Olemme löytäneet sellaista musiikkia, jonka soittamisesta kaikki syttyvät liekkeihin.
Ehtaa tiimipeliä
Mikkola tietää, että ammattimuusikon työ muuttuu helposti kovin kurinalaiseksi. Soitetaan hyväntekeväisyyskonserteissa ilman revittelyn mahdollisuuksia.
– Saimaassa ammattimuusikot saavat paikan, jossa liekittää. Vähän kuin nuorena jossain nuorisotalokeikalla – sillä erotuksella, että nyt soittotaidot ovat ihan eri luokkaa.
Saako porukka siis tehdä mitä haluaa?
– Pitää malttaa kuunnella muita. Ei jääkiekossakaan keskushyökkääjä voi vain painella kentän läpi. Pitää syötellä ja olla hereillä.
Saimaan syöttökuvioista kehkeytyy progen, elokuvallisen tunnelman ja popin suloinen sekamelska. Tuoreella levyllään bändi paketoi uuteen muotoon Lentävän kalakukon ja Levottoman tuhkimon. Jälkimmäinen venyy ja poukkoilee 15-minuuttiseksi.
Kuulijasta tuntuu, että tätä levyä tehdessä jokainen muusikko on saanut kokeilla rajojaan.
– Miles Davisin sanotaan joskus räyhänneen yhtyeelleen, ettei tämä saa soittaa sitä, mikä tulee ensimmäisenä mieleen vaan se, mikä tulee toisena. Jos soittaa soolon, jossa ei ole yhtään virhettä, se on huono soolo, Mikkola kuvaa ajatusmaailmaansa.
Saimaa Tampereen Tullikamarilla 26. helmikuuta.