Irlantilaismusiikin pauloihinsa saama ylöjärveläisharrastaja toteuttaa intohimoaan jatkuvalla syötöllä kotona ja aina tavattaessa bändikavereidensa kanssa.
1980-luvulla irkkubändi Clannad tarrasi teini-ikäisen Jyrki Koiviston korvaan radiosta. Kitaransoittoa opetelleen, musiikinnälkäisen nuoren päässä heräsi oitis kysymys ”Mitä tämä on?”
– Musiikissa oli jotain tuttua mutta jotain ihan omaansa. Kiinnostuin ja aloin ottaa selvää.
Lopullinen sytyke tuli vuosikymmenen lopulla folkkurssilla Haapavedellä, missä mies tapasi suomalaisia irkkumusan huippusoittajia ja tempautui genren vietäväksi. Irlantilaissävelistä tuli pääjuttu miehen musiikkiharrastuksessa.
– Kun tiesin kaistan, lähdin menemään sitä.
Tätä nykyä irlantilainen kansanmusa sävyttää Koiviston arkea päivittäin. Cd:t soivat, olohuone notkuu genrelle tyypillisiä soittimia ja mies soittaa. Soittaa ja soittaa, niin että aika haihtuu hujauksessa.
– Olen hevijuuseri. Joku lenkkeilee monta kertaa viikossa; minulle tämä on vähän sama. En voi olla soittamatta.
Hengenheimolaiset yhteisimussa
Hevijuuseri on löytänyt myös kaltaisiaan. Suomen pienissä irkkumusapiireissä jokseenkin kaikki tuntevat toisensa, ja sitä kautta Koivisto löysi pari kanssaan erityisen samanhenkistä musikanttia.
Toverukset ovat soitelleet vuosien mittaan yhdessä erilaisissa tilaisuuksissa, mutta nelisen vuotta sitten he todella havahtuivat siihen, kuinka yhteinen sävel heillä on. Syntyi bändi nimeltä Eala, joka sitten täydentyi vielä neljännellä jäsenellä.
– Siinä oli jokin hengenheimolaisuus. Meidän on helppo soittaa yhdessä.
Tähän yhteissoiton imuun bändi lähti nojaamaan. Ei siis ollut ensin jotain linjamäärittelyä, vaan poppoo vain ryhtyi jatkamaan yhteistä säveltään. Tuotiin ideoita ja opittiin toisilta, alati elävällä otteella mutta aina kera vahvan suhteen soitettavaan.
– Bändi syntyi. Sitä ei perustettu.
Elävyyttä, historiaa ja lumovoimaa
Irkkumusiikilla on maailmanlaajuinen maine. Se tunnistetaan kolkalla jos toisella, ihan eri tavalla kuin monen muun kansan musiikki. Se on käsite. Eikä sitä useinkaan nähdä kauhtuneena ja pölyttyneenä.
Koivisto selittää tätä ensinnäkin sillä, että irkkumusa on elävänä pysynyttä perinnettä.
– Se ei ole museoitunut. Se on säilyttänyt juurensa mutta ottanut vastaan uuttakin. Sitä ei soiteta menneisyyden kautta vaan tämän hetken kautta, hän selittää verraten irkkumusaa puhekieleen, joka sekin elää – jatkuu ja muuntuu – ajan mukana ilman, että sitä pitäisi erikseen nostaa esiin ja perustella.
Vetovoima perustuu Koiviston mielestä myös genren ihmisiä yhteen tuovaan luonteeseen.
– Musiikki ottaa mukaansa, on sitten soittaja tai kuulija. Se ei tee minusta tarkkailijaa vaan osan sitä. Se on kuin vanhaa tarinankerrontaa: tulee uusia soittajia, opitaan muilta ja kokoonnutaan yhteen.
Mies pysähtyy myös miettimään, että Irlannin alaisuus ison vallan puristuksessa ja siirtolaisuus ovat panneet irkut pitämään kiinni omastaan.
– Kukaan ei laula ikävästä niin kuin se, joka on lähtenyt kotimaastaan, mies tuumaa ja toteaa varsinkin pienten kansojen sympanneen tässä Irlantia.
Irkkumusan jalansijaa ovat pitäneet yllä myös monet irlantilaissäveliä sisältävät elokuvat ja televisiosarjat sekä erityisesti irkkupubit.
– Irkkupubit ovat ikään kuin pieniä kulttuurikeskuksia.
Saarikansan musiikissa on myös oma vetoava tenhonsa. Sillä on tempaava rytmi – Koiviston sanoin ” vahva pulssi”. Myös laulun ja tarinan voima on vankka: perinteeseen kuuluu, että laulajaa pysähdytään todella kuuntelemaan. Vahvoja ovat myös tunteet.
– Irlantilaissäveliin mahtuvat ilot ja surut kauhean avarasti.
Syö, sulattaa, soittaa
Soittajaltaan irkkumusiikki vaatii Koiviston mukaan erityisesti kuuntelemista ja hidasta etenemistä.
– Se on vähän kuin opettelisi tarinaa. Pitää kuunnella monta kertaa, ja jossain vaiheessa voi ruveta kertomaan itse. Syön sävelen, annan sen sulaa ja sitten soitan.
Soittajan on myös opeteltava irkkumusiikille tyypillisiä tekniikoita ja soitinten ominaispiirteitä. Esimerkiksi irkkuvuiulisti soittaa usein eri vireellä, eri kielillä ja eri otteella jousesta kuin klassista musiikkia soittava viuluniekka.
– Pitää paneutua ja ajatella vähän eri tavalla kuin muita musiikkityylejä soittaessa.
Ja lopulta ydinresepti on soittoon ja yhteishetkeen heittäytyminen, kuin nuotiopiiriin uppoutuminen.
– Soitetaan koko sielusta ja koko olemuksella. Niissä tilanteissa ollaan jotenkin kokonaan.
Comments are closed.