”Ylöjärven sorateillä, poluilla ja metsäteillä. Sanna kantoi postiansa, työ tuo koko maailmansa. Ilman kulkuvälinettä, paistoi taikka satoi vettä. Vaikka lumi tiet nuo sulki, Posti-Sanna siellä kulki. Joka kerta myöhään meni, kun hän postit toimitteli. Kirje, kortti, lehtilasti, usein vietiin käteen asti”
Susanna Viheriälehto, joka ”Posti-Sannana” tunnettiin kuljetti postia monet vuodet kirkolta Mutalaan, sieltä Sorvajärvelle ja Takamaan kautta takaisin kirkolle. Kulkiessa kului kenkä poikineen. Noista ”Posti-Sannan” ajoista on työnteko muuttunut valtavasti. Vastaavaan tapaan tehdä työtä ei kukaan varmaan enää suostuisi, eikä se olisi enää mitenkään mahdollistakaan.
Ennen työpaikat siirtyivät isältä pojalle ja saattoipa tehtaassa olla samaan aikaan töissä isoisä, isä ja poika. Samaa hommaa tehtiin koko työelämä ja samasta hommasta siirryttiin eläkkeelle. Nykyisin taitaa enää harvoilla mahtua työpaikat yhden käden sormiin, kun eläkkeelle lähdön aika koittaa.
Yritykset ovat nykyisin kovien paineiden alla. Tulosvaatimukset ovat kasvaneet ja niiden tavoittelussa on aina kiire. Tuloskeskeisessä ajatusmaailmassa vallitsee kova vaatimustaso ja usein pelkkä tavoitteiden tuijottelu vaikuttaa niin, että inhimilliset yksilöt – työntekijät ja heidän hyvinvointinsa unohtuvat.
Monilla työpaikoilla ollaan valmiita satsaamaan sähköpöytiin ja uusiin tietokoneisiin, mutta kuka pitäisi huolen työntekijän aivojen hyvinvoinnista? Kiire on monelle työssä ainainen seuralainen, joka toisaalta painaa harteita mutta toisaalta saa olon tuntumaan tärkeältä.
Työelämän vaatimukset tiukentuvat jatkuvasti, mikä näkyy suoraan työhyvinvoinnissa. Sitten on tietysti vielä sekin, että jos työ tuntuu liian helpolta ja yksitoikkoiselta, siihen tylsistyy helposti. Jos työtä taas on liikaa tai se on liian haastavaa, työssä puolestaan kuormittuu.
Työkaverini sanoi, hiukan pilke silmäkulmassa, että hänet on kasvatettu siihen, että töissä tehdään töitä.
”Jos työaika on kahdeksan tuntia päivässä niin se kahdeksan tuntia uppoudutaan täysin työhön. Tunnen olevani silloin kuin sitruuna, painan itse itseäni hedelmäpuristimeen ja tiristän sieltä vielä viimeisetkin mehut ulos”.
Toisaalta on vähän paradoksaalista, jos nuori ei pääse töihin kokemuksen puutteen vuoksi ja puolestaan yli 50-vuotias kokemuksineen on samaan työpaikkaan liian vanha. Joskus tulee melkein ikävä ”Posti-Sannan” työtä – mutta onneksi vain joskus.
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Jako kahteen ja koronapassi matkalle mukaan
Jatkosodan ja koronataistelun vaikutuksissa on hieman samankaltaisia piirteitä
Kesäteatterilava Kuuselaan – kulttuuriväki kiittäisi ja varmaan moni muukin
Olipa kerran Kuukylä-hanke – Siitä olisi voinut muodostua matkailun vetonaula
Valon hehkua tunnelin päässä, vaikka vessareissu voi yllättää kesken kilpailun
Kalevalan kerääjä – Moottorikelkka kaverinaan hän olisi kerännyt runot Kalevalaan viikossa
MM-kisat lähestyvät: Mitaliodotukset ovat kovat vai ovatko sittenkään?
Itseltäkin maski ja turvavälit välillä unohtuvat, vaikka nyt juuri pitäisi tsempata
Elämä osaa yllättää – ennen koronaa vauhtisokea yhteiskuntamme kävi jotenkin ylikierroksilla
Kulunut vuosi 2020 on ollut ikävän ankea: Mitä vuodesta jää jäljelle?
Miten sinä voit? – Älä hylkää iloa ja toivoa!
Sanailua yksinäisyydestä: ”Ei sun kanssa näistä asioista voi keskustella”
Minäkö varhaiskuntoukseen? – onneksi en kaikkea ääneen sanonut
Kärsivällisyys koetuksella – rokotetta odotellessa
Syksy on kaunis sana – uusi aika alkaa
Vexi Salmi – tekijä on poissa, mutta laulut elävät
Yöretkellä syksyn väriloisteessa: Kolmen miehen kuorsaus häivytti karhua pienemmät eläimet
Seitseminen on yksi Ylöjärven ihmeistä – aina nuo maisemat jotenkin sävähdyttävät
Erikoinen aika voi tuoda esiin ihan uusia harrastuksia
Entä ellei koronaa olisi tullutkaan? Herää kysymys, onko kaikki matkustelumme oikeasti tarpeellista
Loma – palaan sitten, kun jalkani alla alkaa tuntua aamukastetta
Jo joutui armas aika – tällä kertaa hiljaa ja vähäeleisesti
Luvassa kaikkien aikojen kotimaan matkailukesä – jos korona suo
Kun tavallisuus ei ole mitään: nuori ei päätä haluavansa jäädä ulkopuolelle
Tankki täyteen – korona on tuonut jotain hyvääkin
Vakiovierastamme ei voi rajoittaa tai laittaa sulkuun
Jo on aikoihin eletty, mutta vielä se kesä tulee
Koronaa pakoon: Kotikaupungin luonto tarjoaa upeita elämyksiä tässä ajassa
Entäs sitten, Leevi – mitä pandemian jälkeen?
Timo Jokinen: Opettele luopumaan – muistoja ei kukaan voi ottaa pois
Paluu Ylöjärvelle 45 vuoden jälkeen – ”Hei pysähdy” Minkä sä viet minua?”
Lääkärin resepti: Annos Sibeliusta, Kärkeä ja Leskistä
Timo Jokinen: Omaishoitaja on arjen sankari
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
