Uusi vuosi vaihtui ja heitin vuoden 2020 kalanterini pois. Vilkaisin kuitenkin sitä vielä mielenkiinnosta. Mitä olinkaan siihen kirjoittanut ja suunnitellut.
Maaliskuulle oli tulossa tupaantuliaiset, luokkakokous kauppaopiston aikaisen luokkani kanssa sekä matkavaraus kesäkuun matkalle Irlantiin. Huhtikuulle oli merkitty pari isohkoa levynjulkaisutilaisuutta, pari konserttia sekä ystävieni kahdet 50-vuotisjuhlat. Kaikkiin edellä mainittuihin menoihin olin vetänyt henkselit päälle.
Kukapa olisi alkuvuodesta 2020 osannut arvata, että parin kuukauden päästä jokainen meistä istuu hallituksen ohjeistamana kotona ja Uudenmaan lääni on suljettu. Elämä osaa yllättää.
Kaupassa käynnistä tuli kokemus. Tuntui jotenkin omituiselta, kun ihmiset kyttäsivät toisiaan ja etäisyyttä pidettiin visusti. Jos joku vähänkään rykäisi tai yskäisi niin tilaa tuli heti useita metrejä. Ja tokihan yskittää juuri silloin, kun ei saisi. Eikä alkukeväällä voinut vielä maskinkaan taakse piiloutua. Niitä oli silloin harvoilla.
Havahduin aina silloin tällöin. Entä jos ei huomista enää voikaan suunnitella ja hallita? Entä, jos juuri nyt on kaikki mitä on? Mikä onkaan tärkeintä? Moni ihmisyyden keskeisimmistä kysymyksistä käväisi varmasti monien mielessä. Hakeuduimme luontoon ja olimme tavalla tai toisella yhteydessä enemmän rakkaimpiimme. Kuinka ikävöimmekään arjen pieniä asioita, joita emme voineet tehdä. Aloimme yksiselitteisesti arvostaa hyvän elämän piirteitä.
Tuntui, että ennen koronaa vauhtisokea yhteiskuntamme kävi jotenkin ylikierroksilla. Eteneminen oli yhtä lujaa kuin nykyajan junissa, joissa ei enää pysty katselemaan maisemia. Ne vain vilahtavat ohitse.
Mietin joskus, miksi tässä tehokkuutta ihannoivassa yhteiskunnassamme joutilaisuus on usein niin epäilyttävää. Kannattaa mieluummin sanoa olevansa kiireinen. Ymmärsin vielä jotenkin, mitä oli niin sanottu normaalielämä ennen koronaa. Nyt mietin, mitähän se normaali mahtaa tarkoittaa pandemian jälkeeen.
Työkaverini kertoi, että ennen koronapandemiaa häntä tuskastuttivat ja harmittivat kovasti aamun- ja iltapäivän ruuhkabussit. Nyt hän oikeastaan kaipaa niitä. Hän sanoi myös kaipaavansa ihan tavallisia asioita, kuten esimerkiksi kahviloissa käymistä. Nyt hän ei voi niihin mennä ilman ahdistavaa tunnetta siitä, että saa sieltä mahdollisesti tartunnan. Tai tartuttaa itse jonkun muun.
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Kulunut vuosi 2020 on ollut ikävän ankea: Mitä vuodesta jää jäljelle?
Miten sinä voit? – Älä hylkää iloa ja toivoa!
Sanailua yksinäisyydestä: ”Ei sun kanssa näistä asioista voi keskustella”
Minäkö varhaiskuntoukseen? – onneksi en kaikkea ääneen sanonut
Kärsivällisyys koetuksella – rokotetta odotellessa
Syksy on kaunis sana – uusi aika alkaa
Vexi Salmi – tekijä on poissa, mutta laulut elävät
Yöretkellä syksyn väriloisteessa: Kolmen miehen kuorsaus häivytti karhua pienemmät eläimet
Seitseminen on yksi Ylöjärven ihmeistä – aina nuo maisemat jotenkin sävähdyttävät
Erikoinen aika voi tuoda esiin ihan uusia harrastuksia
Entä ellei koronaa olisi tullutkaan? Herää kysymys, onko kaikki matkustelumme oikeasti tarpeellista
Loma – palaan sitten, kun jalkani alla alkaa tuntua aamukastetta
Jo joutui armas aika – tällä kertaa hiljaa ja vähäeleisesti
Luvassa kaikkien aikojen kotimaan matkailukesä – jos korona suo
Kun tavallisuus ei ole mitään: nuori ei päätä haluavansa jäädä ulkopuolelle
Tankki täyteen – korona on tuonut jotain hyvääkin
Vakiovierastamme ei voi rajoittaa tai laittaa sulkuun
Jo on aikoihin eletty, mutta vielä se kesä tulee
Koronaa pakoon: Kotikaupungin luonto tarjoaa upeita elämyksiä tässä ajassa
Entäs sitten, Leevi – mitä pandemian jälkeen?
Timo Jokinen: Opettele luopumaan – muistoja ei kukaan voi ottaa pois
Paluu Ylöjärvelle 45 vuoden jälkeen – ”Hei pysähdy” Minkä sä viet minua?”
Lääkärin resepti: Annos Sibeliusta, Kärkeä ja Leskistä
Timo Jokinen: Omaishoitaja on arjen sankari
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
