Kurulainen lehden tilaaja halusi lukea jutun Olavi Riskilästä, joka ajoi puuta koko työelämänsä ja tunsi Etelä-Suomen satamat kuin omat taskunsa – eikä ajanut 40 vuoden aikana yhtäkään kolaria.
Kuka on ollut kolarissa? Käsi ylös.
Varmasti lähes jokainen kuski, tai vähintäänkin ajanut ojaan tai naarmuttanut parkkipaikalla toista autoa – mutta ei Olavi Riskilä.
Kurulainen Olavi Riskilä aloitti repsikkana ja sittemmin rekkakuskina ollessaan parikymppinen, ja teki tuuraushommia ratissa vielä päälle seitsemänkymppisenäkin.
Koskaan hän ei kuitenkaan kolaroinut, eikä ajanut edes sellaiseen pöheikköön metsätiellä, että olisi tarvinnut hinausapua. Kuinka se on mahdollista?
– En minä tiedä… Kyllähän ne minua hyväksi kehuivat, mutta omakehu haisee. Täytyy olla nopeat reaktiot, tuntea olosuhteet, keli ja vehkeensä, ehdottomasti.
Aikoinaan tämä ”vehkeiden” tunteminen olikin Riskilällä erittäin hyvää, sillä kuljettajalla oli yleensä aina sama auto alla. Hän tiesi, miten esimerkiksi 24-metrinen tukkirekka käyttäytyi ja missä kunnossa se kulloinkin oli.
– Kiperissä paikoissa olen kyllä ollut, ja sanoinkin aina, että olimme parhaillamme vaikeissa olosuhteissa, minä ja auto. Minulla oli sellainen auto, että välillä se uskoi puhetta. Kun oikein pyysin, se ajoi vielä vähän matkaa. Autot olivat silloin henkilökohtaisessa käytössä, eivätkä niitä juuri muut ajaneet.
Aina kahdesti auton ympäri
Riskilän mukaan hyvä tukkirekkakuski on rohkea, mutta ei hullunrohkea.
Pahoissa tilanteissa esimerkiksi metsässä Riskilällä oli aina tapana kävellä kahdesti autonsa ympäri, katsella paikkoja ja miettiä ennen kuin teki mitään radikaalia.
Pieni ihme se kuitenkin on, tuuriakin, ettei vähintään kolme miljoonaa kilometriä ajaneelle Riskilälle koskaan käynyt mitään.
– Kun uutisia katselee, niin lähes joka päivä rekka suistuu tieltä ja tapahtuu kaikenlaista. Työkavereillanikin oli jopa kuolemaan johtaneita kolareita, auton kaatumisia ja metsäänajoja.
”Tykkäsin ajohommista”
80-vuotias Olavi Riskilä syntyi Kurussa ja aloitti enonsa perässä metsätyöt jo koulupoikana. Hän teki kaikenlaista, kuten metsänistutusta, raivausta, metsurinhommia ja vastaavaa.
Kun Riskilä oli 60-luvulla parikymppinen, hänet tultiin pyytämään avustajaksi kuljetushommiin ja sittemmin rattiin.
– Minut tultiin hakemaan repsikaksi ja hanttimieheksi kuljetusliike Lamminsivulle. Siinä meni ensimmäinen talvi ja siitä se alkoi.
Riskilä ajoi alkuvuodet lähinnä Kurussa, mutta laajensi siitä Länsi- ja Etelä-Suomeen, kuten Kokkolaan, Turkuun, Raumalle ja Kyröskosken ja Vilppulan sahoille. Hän kuljetti kaikkea puuhun liittyvää, paitsi haketta: tukkeja, lautaa ja lankkua sekä kuitupuuta tehtaille.
– Tykkäsin ajohommista, se oli niin vapaata ja itsenäistä. Ei ollut ketään piiskaamassa. Asioista sai päättää itse, vaikka se työ, mikä oli määrätty, piti tietenkin tehdä.
Lapset alkoivat vierastaa
Työ opetti tuntemaan kaikki alueen metsäautotiet ja satamat. Ainoa huono puoli ajamisessa olivat pitkät päivät. Ne saattoivat olla jopa 16-tuntisia, mutta useimmiten Riskilä lähti aamukuudelta töihin ja palasi iltayhdeksältä.
– Öitä minun ei tarvinnut olla töissä, vaan palasin aina nukkumaan kotiin. Ei siinä paljon kerennyt mitään harrastamaan.
Viikonloput olivat sentään varmasti vapaat?
– Viimeisinä vuosina lauantait olivat vapaita, mutta ensimmäisinä vuosikymmeninä tehtiin pyhinäkin töitä. Nuorena jaksoi. Nuori mies kun saa syödä kunnolla, niin kohta hän on valmis taas uudestaan.
Kuski oli useimmiten töissä myös syödessään. Hän ei käynyt kuppiloissa, vaan pärjäsi eväillä.
– Leivänkannikkaa purtiin ajaessa. Ei sitä varten tarvinnut pysähtyä.
Kaikkeen tottui, ja vaimoa ehti nähdä iltaisin, lapsia ei niinkään.
– Tuntuikin siltä, että lapset alkoivat ensimmäisinä vuosikymmeninä vierastaa isäänsä. Aamulla kun lähdin, he nukkuivat, ja illalla kun tulin, he nukkuivat. Vaimoa näin sentään vähän.
– Sanoivathan ne kyllä sillä lailla, että jos mies ei ole kotona, niin kotiin tulee joku muu. Mutta meillä ei onneksi käynyt niin.
7-kymppisenä sai jo kieltäytyä
Kun Olavi Riskilä jäi eläkkeelle ja aikaa olisi kerrankin ollut, hän oli niin tottunut olemaan ilman harrastuksia, ettei haalinut niitä edelleenkään.
Sen sijaan hän teki tuuraushommia auton ratissa vielä yli seitsemänkymppisenä, mutta ei sentään enää.
,- Tuuraamiset tuntuivat vaihtelulta, kun ei ollut enää pakko lähteä, vaan sai myös kieltäytyä.
