VIISI TÄHTEÄ: Helvetillinen avioliittodraama todistaa, ettei rakkaus koskaan katoa – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? on aseet riisuvaa verbaalista tykitystä saatanallisessa lähi-ihmissuhteessa

Ritva Jalonen näyttää Marthan roolissaan mistä kana pissii. Hän pitää suurella ammattitaidollaan riipaisevan esityksen näpeissään. Nappisuoritus, jonka teatterikansa muistaa hamaan tulevaisuuteen. (Kuva: Mika Lumme)
Ritva Jalonen näyttää Marthan roolissaan mistä kana pissii. Hän pitää suurella ammattitaidollaan riipaisevan esityksen näpeissään. Nappisuoritus, jonka teatterikansa muistaa hamaan tulevaisuuteen. (Kuva: Mika Lumme)

Ohjaaja Marika Vapaavuoren laaja työkokemus puhuu Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? -avioliittodraamassa. Näyttelijät Ritva Jalonen, Esa Latva-Äijö, Kai Vaine sekä Linda Wiklund vetävät vaikeat roolinsa roihuavalla palolla, jollaista saa valitettavan harvoin kokea ensi-illoissa. Nelikko hallitsi suvereenisti Frenckell-näyttämöä keskiviikkona lähes kolmen tunnin ajan. Yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailijan Edward Albeen mestariteos, Who’s Afraid of Wirginia Woolf?, runsaan puolen vuosisadan takaa puhuttelee pisteliäästi suomalaista 2020-luvun yhteiskuntaa, jossa taitetaan terrierimäisesti peistä perhekäsityksestä. Alkuperäinen teksti on neroa sanataituruutta, mutta niin on Reita Lounatvuoren herkullinen suomennoskin.

Raamatun tutut sanat ”Rakkaus ei koskaan katoa” on totta, kun seuraa tarkalla korvalla keskiviikkona ensi-iltansa Tampereen Teatterissa saaneen Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän tapahtumarikasta juonta. Loppukohtaus on kaikessa herkkyydessään ja ihmisjanoisessa takertumisessaan suorastaan sadunomainen. Kaunis päätös on suuri yllätys sen jälkeen, kun näytelmän päähenkilöiden, Georgen ja Marthan, totaalinen perhehelvetti on runsaan parin edellisen tunnin aikana käännetty viimeistä kantoa myöten.

Teatterinjohtaja Reino Bragge on ollut näkijä, kun hän on valinnut viimeisen kautensa ohjelmistoon näytelmäkirjailija Edward Albeen suuren klassikon Kuka pelkää Virginia Woolfia? Elokuussa eläköitynyt Bragge sai ensi-illassa seurata esitystä huojentunein mielin. Tiedotusvälineemme ovat uutisoineet pitkin koronapandemian piina-aikaa perheväkivallan yleistymisestä. Surullisen monesta kodista on tullut niin henkisen kuin ruumiillisen pahoinpitelyn ja raiskaamisen ruma näyttämö.

Suomessa onkin juuri nyt kaikupohjaa Edward Albeen tarkasti kuvaamalle parisuhdehaaksirikolle. Vuonna 1962 valmistuneessa käsikirjoituksessa ja Nyky-Suomen arkirealismissa on sekin yhteinen piirre, että viaton lapsi on aikuisten pahoinvoinnin puolustuskyvyttömänä uhrina. Aikamme on siis otollinen avioliittodraamalle, jossa uppoudutaan piikittelyn, sivallusten sekä ilkeilyn saastuttamaan kanssakäymiseen.

Näytelmäkirjailija Edward Albee on tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen, kun hän tarjoaa väkevällä ja terapeuttisella tekstillään vertaistukea avioliiton helvetissä kipuileville puolisoille. Kuinka moni teatterivieras ennättääkään samaistua roolihenkilöihin näytäntökaudella? Avio-onni ja suuri rakkaus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ne ovat toisiinsa sitoutuneiden ja toisiaan arvostavien aviokumppaneiden etuoikeuksia – ei puussa kasvavia itsestäänselvyyksiä.

Niin Edward Albeen käsikirjoitus kuin Marika Vapaavuoren ohjaus muistuttavat kolikon muistakin puolista, kuten siitä, että sivistynyt riiteleminen on normaalia ja hyväksikin parisuhteessa kilvoitteleville puolisoille. Riita opettaa.

Esa Latva-Äijö räjäyttää pankin roolillaan Georgena. Hänen elämäntarinansa kantaa lupaavasta tutkijasta jalkoihin tallatuksi tavikseksi. Mikä palo! (Kuva: Mika Lumme)
Esa Latva-Äijö räjäyttää pankin roolillaan Georgena. Hänen elämäntarinansa kantaa lupaavasta tutkijasta jalkoihin tallatuksi tavikseksi. Mikä palo! (Kuva: Mika Lumme)

Samaistumiskyky hirvittää

Jossakin kutkuttavassa kohtauksessa havahduin miettiväni, minkälaista perhe-elämää Ritva Jalonen mahtaakaan viettää aviomiehensä Esko Roineen kanssa. Tuollainenkin hullu ajatus pujahtaa ihmisen mieleen juuri silloin, kun teatteri onnistuu olemaan todentuntuista. Samassa ajatusliidossa hokee itselleen, etteihän edesmennyt Tenho Saurénkaan ollut oikeassa elämässä konstaapeli Reinikainen, vaikka moni kansalainen elikin siinä käsityksessä katseltuaan aikansa Tankki täyteen -televisiosarjaa.

Reino Bragge on tuntenut taiteellisen henkilökuntansa hyvin tarkasti, kun on ratkonut Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän miehitystä. Roolien jakaminen osoittaa, että johtaja on tiennyt jokaisen näyttelijän kyvyt, lahjakkuudet sekä voimavarat.

Isona kuvana on sanottava, että Edward Albeen avioliittodraama vaatii niin henkisesti kuin ruumiillisesti voimakkaat tekijät. Käsikirjoituksen henki imee roolihenkilöistä kaiken, aivan kaiken. Jokaisessa osassa on päästävä ennustamattomaan ihmisen ajatusjuoksun mysteeriin. Sen saavuttaminen välittyy kehonkielessä, äänessä, koko olevaisuudessa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmä antaa kylmää kyytiä saippuasarjoille, joissa ihmissuhteet mielellään kuvataan kiiltokuvamaisina ja kertakäyttöisinä. Albeen teksti nostaa näkyväksi ihmisen perustarpeen kokea rakkautta. Sanoma myös kristallisoi sukupuolielämän merkityksen. Suolana pohjalla on lapsen hankkimisen ja lapsettomuuden pohtiminen. Esillä ovat elämän suuret kysymykset.

Ritva Jalosen tekemä Martha ja Esa Latva-Äijön tekemä George ovat veret seisauttavia roolitöitä. Yhtä riipaisevasti Kai Vaine vie Nickin osan ja Linda Wiklund Honeyn osan. Nelikolla on kaikki pelissä. Heidän ammattitaitonsa on valjastettu tehokkaaseen käyttöön. Jalonen, Latva-Äijö, Vaine sekä Wiklund muistetaan tulevaisuudessa nimenomaan näistä heittäytymisistä.

Komeudesta ja miehisyydestä ei ole haittaa näyttelijän ammatissa. Kai Vaine saa koko olevaisuutensa likoon Nickin roolissa näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Kuva: Mika Lumme)
Komeudesta ja miehisyydestä ei ole haittaa näyttelijän ammatissa. Kai Vaine saa koko olevaisuutensa likoon Nickin roolissa näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Kuva: Mika Lumme)

Seitsemännessä taivaassa vai polttavassa pätsissä?

Näyttämöllä on kaksi pariskuntaa.

Yliopiston kunnianhimoinen tytär on nainut aikanaan lupaavan tutkijan, josta oli tarkoitus kasvattaa rehtori rehtorin paikalle. Päärooleissa ovat Ritva Jalonen (Martha) ja Esa Latva-Äijö (George).

Toisena pariskuntana on nuori ja komea tutkijalupaus ja hänen naiivi vaimonsa. Kai Vanne tekee Nickin roolin ja hänen puolisonaan on Honey, Linda Wiklundin tähdittämä blondi.

Ritva Jalonen tekee suuren roolin. Hänen valtava karismansa loistaa niin hyvässä kuin pahassa. Matriarkka mikä matriarkka. Jalosen liikekieli, kehonkieli ja äänellinen ilmaisu ovat jotakin niin huippua, että sen luonnehtiminen on liki mahdotonta. Hänet on nähtävä ja hänen tulkintansa on koettava. Jalonen näyttäytyy houkuttelevana kuin hunajapurkki. Katkeruus, petollisuus, alkoholismi, suru sekä sadismi saavat tunnistettavat kasvot.

Esa Latva-Äijö tekee huippuroolin. En muista äkkiseltään häneltä vastaavaa onnistumista. Latva-Äijö saa Georgesta yllätyksellisen. Hänen roolihahmonsa ei jää kyynisyyden valtavirtaan. Alistetusta puhkeaa alistaja.

Kai Vanne on täydellinen adonis, jonka silmien tuike, poskien puna, vartalon taipuvuus sekä koko ruumiin komeus auttavat toteuttamaan piiruntarkasti Nickin roolin. Vanne taitaa flirtin ja silmäpelin sekä eroottisen liehittelyn. Hänen kykynsä heittäytyä himojen vietäväksi on romanttista.

Linda Wiklund on ihastuttava mutta epävarma. Hänen roolihahmoonsa loihtimat vastakohtaisuudet tekevät Honeystä liikuttavan hahmon. Wiklundin tanssahtelu kohoaakin yhdeksi merkkitapaukseksi.

Jalonen, Latva-Äijö, Vanne sekä Wiklund tekevät tarkkaa ja laadukasta yhteistyötä. Nelikon oikeatahtisuus viimeistelee puhuttelevan lopputuloksen. He antavat kaikkensa.

Vaaleaverikkö, hilpeä ja blondimainen Honey saa hurmaavuutensa Linda Wiklundin avuilla. Hän on todellinen ilopilleri. (Kuva: Mika Lumme)
Vaaleaverikkö, hilpeä ja blondimainen Honey saa hurmaavuutensa Linda Wiklundin avuilla. Hän on todellinen ilopilleri. (Kuva: Mika Lumme)

Jännite ei katkea

Ohjaajan taidot puntaroidaan siinä, miten esitys lähtee uuteen lentoon väliajan jälkeen. Marika Vapaavuoren ohjaus kantaa alkutahdeista viimeiseen repliikkiin saakka, paremminkin tummaan, arvoitukselliseen loppuhuipennukseen asti.

Vapaavuoren työkalupakki on kiitettävän laaja. Hän ei sorru halpamaisiin keinoihin vaan hän valjastaa ihmisten lahjat sekä tekniikan niksit. Kokonaisuus ratkaisee ja se on vaarallisen täydellinen. Esimerkiksi käy eroottisen latauksen virittäminen ja sen säilyttäminen.

Tässäkin Tampereen Teatterin produktiossa on kiittäminen lavastusta. Juha Lindström on loihtinut aidon paikan ja ajan hengen. Lavasteiden tehtävä on tukea sanomaa, ja tämä pointti toteutuu kirjaimellisesti.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on tämän syksyn suuri tapaus. Kotiin tuomisena on korvamato ”pahaa sutta ken pelkäisi”.

MATTI PULKKINEN