Tenori Mika Nisula tahtoo välittää kuulijoille nerojen tekemää kauneutta. Äänellisen loiston korostaminen tai oman osaamisen pönkittäminen ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin koskettavan tarinan kertominen.
Erkki Melartinin säveltämä ja Eino Leinon sanoittama Minä metsän polkuja kuljen saa tenori Mika Nisulan herkistymään.
Kappaleen mukaan on nimetty Nisulan ja sopraano Jenny Sandelinin yhteinen konsertti. Laulajat esiintyvät Ylöjärvellä tänä sunnuntaina. Nisula ja Sandelin laulavat tällä kertaa vain suomalaisia lauluja: muun muassa Sibeliusta, Kuulaa ja Armas Järnefeltiä.
− Armas Järnefelt oli Sibeliuksen siskon mies ja merkittävä säveltäjä. Armas jäi Jannen varjoon, Nisula tokaisee.
Duona Sandelinia ja Nisulaa kuullaan ainakin Merikannon kappaleessa Onnelliset.
Tärkeä peili
Mika Nisula debytoi viime syksynä Suomen kansallisoopperassa. Pajatso-oopperan Peppen roolista jäi hyvät fiilikset. Nisula pääsi laulamaan muun muassa Juha Uusitalon kanssa. Hän arvostaa Uusitalon kokemusta ja pääsi keskustelemaan tämän kanssa paljon laulamisesta.
− Pystyin peilaamaan omaa tilannettani, opin uutta ja sain lavakokemusta. Arvostan rehellistä palautetta. Maailmaa nähneiltä kollegoilta sitä saa. Nyt pystyn tekemään joitakin asioita paremmin kuin ennen, Nisula listaa ison talon ison tuotannon antia.
− Joka laulajalla on hinkattavaa – ei se ole kiinni siitä, ettei osaisi. Tärkeintä minulle oli nähdä, että pystyn tekemään tätä työtä siinä missä muutkin.
Ei Nisula itsekään aivan untuvikko ole. Vuonna 1978 syntynyt pohjalainen voitti Timo Mustakallio -laulukilpailun vuonna 2006 ja sai toisen palkinnon Lappeenrannan laulukilpailussa neljä vuotta myöhemmin. Toinen sija irtosi myös kansainvälisissä Caruso-kilpailuissa New Yorkissa vuonna 2011.
Kone kuntoon
Laulutunteja laulaja ottaa satunnaisesti, noin kerran kuussa. Laulutunnit ovat äänen soinnin virittämistä – vähän kuin pianon virittäminen.
− Ääni on kuin kone: sitä huolletaan, kun siinä on vikaa. Huollon tarpeeseen vaikuttaa myös laulettava ohjelmisto.
Nisula kokee vaikeimmaksi postmodernin ja atonaaliseen suuntaan kallistuvan musiikin, esimerkiksi Schönbergin, Mahlerin ja Wagnerin. Mieluisampaa laulettavaa on myöhäisromanttinen musiikki, esimerkiksi Verdin ja Puccinin rooleissa.
− Tunnen tyylin, ja se istuu teknisesti minun kropalleni. Siksi rooleihin sulautuminen sujuu. Lisäksi pidän muun muassa Rahmaninovista, Sibeliuksesta, Merikannosta, Schumannista ja Schubertista. Heiltä löytyy käsittämättömän kaunista musiikkia.
Kylmiä väreitä
Laulaessa tekniikka ja interpretaatio ovat sama asia, Nisula linjaa. Interpretaatiolla hän ei tarkoita tulkintaa yleensä vaan lähinnä sanojen ääntämistä ja tarinan kertomista. Tarinan, jonka teoksen tekijä on halunnut välittää.
− Kun on sisäistänyt tekstin ja sen sanoman, on entistä helpompi pysyä nuottikuvassa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä tärkeämmältä kokonaisuus minusta tuntuu. Äänellisen loiston tai oman gloorian esiin tuominen jää vähemmälle. Ensisijaisesti haluan välittää kuulijoille jotain kaunista, jonka nerot ovat säveltäneet ja sanoittaneet.
Tenoria pohdituttaa se, että oopperaesitykset ovat lipuneet entistä visuaalisemmiksi. Laulajan ulkonäkö ei ole enää yksi tekijä muiden joukossa, vaan siihen keskitytään yhä vahvemmin.
Nisulan mielestä ulkoinen olemus on vain yksi osa kokonaiselämystä. Tästä puhuessaan Nisula ei urputa, kunhan latelee mielipiteitään.
− Toivon, että oopperaan mentäisiin ensisijaisesti musiikin takia. Niiden kylmien väreiden, jotka kulkevat selkäpiitä pitkin.
Itseään Nisula kuvailee leikillisesti ympäripyöreäksi. Yleisöltä hän ei ole koskaan saanut kommentteja kiloistaan.
− Joihinkin rooleihin vaaditaan tietynlainen ulkoinen habitus. Nälkään nääntynyttä runoilijaa on vaikea esittää uskottavasti, jos näyttää 200-kiloiselta jääkaapilta. Ei ole taatusti itse nähnyt nälkää, tai korkeintaan läheltä, Nisula nauraa.
Minä metsän polkuja kuljen – suomalaisia lauluja -konsertti Ylöjärven kirkossa 26. huhtikuuta kello 13. Jenny Sandelin, sopraano, Mika Nisula, tenori, Tuomas Niininen, piano.
Kommentointi on suljettu.