Tampereen Teatterin päänäyttämöllä sai viime viikon tiistaina ensi-iltansa Antti Leikaksen esikoisteokseen perustuva näytelmä Melomista. Are Nikkisen ja Kari Paukkusen sovittama ja jälkimmäisen ohjaama monologi kertoo värikkäällä tavalla isästä, joka suorittaa elämäänsä univelkaisessa maailmassa.
Aku Hirviniemi kannattelee mainiolla tavalla Antti Leikaksen omaperäistä tekstiä Tampereen Teatterin monologinäytelmässä Melomista.
Tuu, tuu, tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla? Unen puutteesta sekaisin olevan isän hiljainen tuutulaulu herättää katsojan empatian.
”Nukkumatti on oikeasti olemassa. Se ei ole tonttu eikä menninkäinen vaan pieni karvainen otus, geneettisesti lähellä lepakkoa. Valistuneet biologit tuntevat sen nimellä torkkuyökkö.” Perheenisä Arto Jaakkolan hallusinoidussa mielenmaisemassa nukkumatit ja sokerimuurahaiset saavat normaalia syvemmät, tieteelliset selityksensä.
Jaakkola ei ole perinteinen mies: hän ei pidä vaimoaan itkuhälyttimenä eikä taloudenhoitajana. Hän on osallistuva aviosiippa, ja hän on unikierteessä.
Univelkainen ei saisi harrastaa rasittavaa liikuntaa juuri ennen nukkumaan menoa, vaan mitä tehdä, kun huutavan lapsen kanssa tulee kierrosmittari täyteen jo alkuillasta?
Keskushermosto paiskii ylitöitä, valvekeskus pysyy hereillä ja sulkee unen hämäläisten härkätielle. Mieli suunnistaa ”kaukaisiin paikkoihin ja pitelemättömiin päätelmiin”.
Tragikoomisen esityksen ytimessä ovat perhe-elämän vaateet ja työelämän haasteet. Kosketuspintaa katsojalle siis tarjotaan yllin kyllin. Unisen perheenisän kehosta karkaava mieli sukeltaa tajunnanvirtaan, jota ymmärtää vain toinen samanmoinen.
Torkut vaikka postin jonossa
Melomista perustuu Antti Leikaksen oivalliseen esikoisteokseen Melominen. Television välityksellä kansan suosioon muhinut Aku Hirviniemi tekee onnistuneen roolityön univelan syömänä Arto Jaakkolana Kari Paukkusen sujuvassa ja värikkäässä ohjauksessa.
Kaikenlaisten Putousten aikakaudella on vaarana unohtaa, että hahmot ovat – ihan oikeita näyttelijöitä. Se taas ei ole katsojan vika.
Hirviniemi solahtaa Arto Jaakkolan kalsareihin kivuttomalla tavalla. Näyttelijä ottaa yleisönsä, vaikka flirtti katsomon suuntaan ei aina paikkaansa puollakaan. Hirviniemi täyttää yllättävän hyvin päänäyttämön, vaikka Frenckell saattaisi olla tätä intiimimpi paikka nähdynkaltaiselle melomiselle.
Arto Jaakkolalla on taito tankata torkut missä tahansa: postijonossa, parkkipaikalla tai palaverissa. Nuori perheenisä näyttäisi käyvän töissä lepäilemässä, jotta jaksaisi omalta osaltaan pyörittää arkea ja viihdyttää koliikkikuopusta. Työpaikallaan hän on kehitellyt tavan nukkua silmät auki. Kokouksissa hän meloo harhaisissa maailmoissaan tai on muuten vain syyntakeettomassa tilassa.
Pomon venyminen johtunee siitä, että tämä on Jaakkolan ystävä ja vaimon ex-siippa.
Siivousmoppi taipuu vaimoksi
Vaippaikäisen lapsen isä aktivoituu kakkapökäleanalyysiin mutta myös filosofisiin tuumailuihin, joissa linkittyvät nasevasti eläinkunta ja ihmisyys yhteisine piirteineen.
Arto Jaakkolan päässä aktivoituu elämä, josta meillä hyväunisilla ei ole tietoakaan. Pääkoppa fuskaa, ja absurdi maailma valtaa rikkakasvuston tavoin aivolohkot.
Tätä maailmaa kuvataan niin varjoteatterilla kuin sarjakuvamaisilla puhekuplilla.
Esitystä täydentää Paukkusen omaperäinen lavastus. Näyttämön keskiössä on rakennelma, joka taipuu niin vessanpöntöksi, autoksi kuin kokkauspaikaksikin. Yhtä monimerkityksellinen on siivousmoppi, joka käy vaimosta tai hollannikas, joka liukuu hypnoottisesti lavan poikki.
Melominen on urbaanin sanakirjan mukaan synonyymi sapettamiselle. Isä Arto Jaakkola nielee kuitenkin sappensa mielenmaisemansa avulla ja kestää kuin äiti.
Kun esitys on lopulta päättynyt äärettömän levolliseen tuokiokuvaan, katsoja arvostaa taatusti – unta.
Viimeisimmät kommentit