Liisa Ahola ja Veera Salmio pohtivat installaatiossaan ihmisen tarvetta olla erityinen. Ehkä se liittyy samaan arvomaailmaan kuin tarve pärjätä yksin.
Ujuttaudun mustien verhojen läpi. Pian olen spottivalon alla, ja aplodit raikuvat. Taputukset vain yltyvät.
Olo on kuin olisin astunut näyttämölle. Vähän nolottaakin. En minä ole ansainnut taputuksia ja hurrauksia.
Loikkasin juuri keskelle Liisa Aholan ja Veera Salmion installaatiota.
Teos on nimeltään I am special, ja se käsittelee yksilökeskeistä elämäntyyliä.
− Siihen tuntuu liittyvän, etenkin nuorilla, tarve olla jotenkin merkittävä. Halutaan epämääräisesti vain julkkikseksi. Ehkä jokainen aikuinenkin kaipaa 15 minuutin julkisuutta. Länsimaisessa kulttuurissa ihmisen arvo mitataan usein suoritusten perusteella, siksi niin moni haluaa olla jotakin erityistä. Silti arvo on joka ihmisellä sama – oli hän millainen tahansa, Ahola ja Salmio kertovat ajatuksista installaation taustalla.
− Suoritukset edustavat ulkoapäin tulevaa erityisyyden tunnetta, Liisa Ahola sanoo.
Mutta ammatti ja saavutukset ovat helppo ja konkreettinen tapa määritellä kanssaihmistä. Uuteen ihmiseen tutustuessa on vähemmän loukkaavaa kysyä työstä kuin henkilökohtaisuuksista.
Kannustusta kuulokkeista
Veera Salmio ja Liisa Aho muistuttavat, että ei heidän installaationsa varsinaisesti kritisoi – se vain esittää huomioita vallitsevista käytännöistä.
− Olemmehan mekin kuvataiteen opiskelijoita ja haluamme töillemme näkyvyyttä.
Naiset opiskelevat kuvataidetta Tampereen ammattikorkeakoulussa toista vuotta. I am special ei ole aivan sitä, mitä sana kuvataide ensimmäisenä tuo mieleen. Installaation ensimmäisessä osassa on spottivalo ja ääntä. Toisessa mennään vessaan, pannaan kuulokkeet korville ja ihaillaan omaa kuvaa peilistä. Samalla luureista kuuluu eräänlaisia itsesuggestiolauseita. Alkaa naurattaa.
Perinteistä kuvaa ei näy missään.
− Nykytaiteen tehtävä on keskustella vallitsevista ilmiöistä. Siihen voi käyttää monta keinoa. Meidän koulumme painottaa videota ja mediataidetta, mutta saa täällä nikkaroidakin. Kuvataiteilijan on hyvä hallita monenlaisia taitoja, naiset kertovat.
”Osaan pyörittää pikkuvarpaita”
Salmion ja Aholan installaatiossa saa reilusti paistatella parrasvaloissa. Aplodien pauhussa voi saada aavistuksen siitä, miltä tuntuisi olla tähti.
Mutta kuka sitten on erityinen? Ilmiselvään kysymykseen naisilla on heti vastaus.
− Jokainen ihminen on erityinen. Riippuu vain siitä, kuka erityisyyden määrittelee.
Se näkyy teoksen toisessa osassa. Seinällä on kysymys ”Mikä tekee sinusta erityisen?” ja sen alle liimattuna jo liuta post it -lappuja. Niissä vastataan kysymykseen: Osaan pyörittää pikkuvarpaitani. Osaan matkia konekiväärin ääntä. Tissini ovat eri paria.
Oman vastauksensa voi lisätä joukon jatkoksi.
− Ihmisillä on paljon masennusta ja muita mielen sairauksia. Kuinka usein niihinkin liittyy meriittien saavuttamisen paine ja riittämättömyyden tunne? Liisa miettii.
− Vakavaakin aihetta voi käsitellä hyväntuulisesti, ironian ja huumorin keinoin. Elämä ei ole niin vakavaa, Veera ja Liisa korostavat.
Kommentointi on suljettu.