”Ikihongat siellä huokaa, syvä rauha, hiljaisuus. Sydämiin tuo hetki tuokaa, syntyy yhteenkuuluvuus. Luontopolut johtaa siellä jyrkänteiden tuntumaan. Mikään ei siis toisen tiellä, kaikki kuuluu maisemaan. Runopolkua kun kuljet, Kurun graniittia näät. Valon antaa taivaan tähdet, jos sä sinne yöksi jäät. Luontoäidin siellä kohtaa. Vuoropuhelua käy. Pitkospuille ties kun johtaa, kiirettä ei enää näy.”
Kansallispuistoissa, muissakin kuin Seitsemisessä, on ollut keväästä alkaen kulkijoita riittämiin. Kiitos koronan. Työpaikallani oli koko kevään kahvihuoneen seinällä ehdotuksia tykypäiväksi. Monenlaisia olivat ehdotukset, mutta monen yllätykseksi Seitseminen voitti. Tykypäivän piti olla syyskuun lopulla, mutta aikaistimme ajankohtaa, kun mahdollisesti tulevat koronarajoitukset voisivat peruuttaa koko päivän.
Eräänä tiistaiaamuna sitten 12 työntekijää jakautui kolmeen autoon ja lähti matkaan. Ei ollut kuuma, eikä kylmä – ei satanutkaan. Eipä siis parempaa säätä kyseiselle päivälle olisikaan voinut toivoa. Seitsemiseen lähtö tosin hiukan viivästyi, kun yhdellä työntekijällä oli jalassaan mokkasiinit, eikä muita jalkineita mukana lainkaan. Yksi työkaveri hänelle tokaisi, että taidat mennäkin suoraan baariin kulkematta Seitsemisen kautta. No, osastolta haettiin saappaat mukaan ja matkaan.
Seitsemiseen päästyämme pienet auringonsäteet tervehtivät pilvien raoista. Olen käynyt ja kulkenut Seitsemisessä pari kertaa aikaisemminkin, mutta täytyy sanoa, että aina nuo maisemat jotenkin sävähdyttävät. Meillä oli mukana viisi työntekijää, jotka eivät olleet käyneet Seitsemisessä milloinkaan. He lumoutuivat maisemiin koko sydämestään. Työpaikallamme, kun on aina kaikenlaista hälyä ja ääntä niin jo pelkkä hiljaisuus suuren vaikutuksen.
Keittokatoksessa teimme ruuat ja keittelimme kahvit. Siinä oli kiva jutella työkavereiden kesken muitakin kuin niitä iänikuisia työasioita. Runopolku ja Harjupolku kutsuivat meitä kulkemaan ja Koveron metsäkruunutorppakin tuli nähtyä.
Aikaa meillä ei ollut paljon, mutta osa Seitsemisestä tuli kuitenkin koettua. Ilta alkoi pimentyä ja kotimatka oli edessä. Paluumatkalla autot olivat täynnä väsyneitä, mutta tyytyväisiä tykymatkalaisia. Puhetta Seitsemisestä riitti vielä seuraaviksikin päiviksi ja ottamiamme kuvia esiteltiin. Olipa siinä sakissa ylpeää olla ylöjärveläinen.
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Erikoinen aika voi tuoda esiin ihan uusia harrastuksia
Entä ellei koronaa olisi tullutkaan? Herää kysymys, onko kaikki matkustelumme oikeasti tarpeellista
Loma – palaan sitten, kun jalkani alla alkaa tuntua aamukastetta
Jo joutui armas aika – tällä kertaa hiljaa ja vähäeleisesti
Luvassa kaikkien aikojen kotimaan matkailukesä – jos korona suo
Kun tavallisuus ei ole mitään: nuori ei päätä haluavansa jäädä ulkopuolelle
Tankki täyteen – korona on tuonut jotain hyvääkin
Vakiovierastamme ei voi rajoittaa tai laittaa sulkuun
Jo on aikoihin eletty, mutta vielä se kesä tulee
Koronaa pakoon: Kotikaupungin luonto tarjoaa upeita elämyksiä tässä ajassa
Entäs sitten, Leevi – mitä pandemian jälkeen?
Timo Jokinen: Opettele luopumaan – muistoja ei kukaan voi ottaa pois
Paluu Ylöjärvelle 45 vuoden jälkeen – ”Hei pysähdy” Minkä sä viet minua?”
Lääkärin resepti: Annos Sibeliusta, Kärkeä ja Leskistä
Timo Jokinen: Omaishoitaja on arjen sankari
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
Timo Jokinen: Juokseminen ei olekaan helppoa