Olen ennenkin kirjoittanut säästä ja siitä, etten pidä sen personoinnista. Sade piinaa, myrsky raivoaa ja pakkanen vainoaa ihmisiä. Tämä lauha talvi on tuonut sääkeskusteluun jo niin koomisia piirteitä, että meteorologi Juha Föhrkin turhautui spekulointiin siitä, tuleeko talvi ollenkaan vai ei.
”Jonkun pitäisi sanoa tässä maassa, mikä on talvi. Nyt päästään ainoastaan lässyttämään tästä termisestä talvesta, mitä nyt sitten tehdään, jos sitä ei tule. Jos terminen talvi ei tule, se on tilasto-ongelma eikä minun ongelmani. Minun mielestäni aina on talvi, jos on helmikuu.”
Talven määritelmä on ihmisen keksimä. Ihminen myös jotenkin kokee, että kun on talvi, niin pakettiin kuuluu tietynlainen sää. Jos helmikuussa ei ole lunta, niin se on vähän sama asia, kuin jos menisit Rodoksen lomalle, ja hotellissa ei olisikaan uima-allasta, vaikka esitteessä niin luvattiin. Meillä on oikeus loputtomasti reklamoida, valittaa ja kitistä, että missä on meidän talvi. Ei tämä ole talvi. Tämähän on kuin ikuinen kevät tai syksy! Pajunkissat naukuvat jo hereillä, pääsiäinen ja vappu ympäri vuoden, emme me tätä tilanneet!
Ja kyllä kuitenkin tilattiin. Ihmiskunta on tilannut tätä ikuista räntä- ja vesisadetta jo niin kauan, että kenenkään ei pitäisi hämmästyä lopputuloksesta. Mutta yhä vain me koemme, että maailma on meitä varten ja olemme pettyneitä, kun se ei toimikaan niin kuin me haluaisimme. Termostaatti on rikki.
Kuinka moni enää nykyään kokee, että on etuoikeus ylipäätään saada olla täällä? Ja että siihen etuoikeuteen ei enää lisäetuoikeutena kuulu halutunlainen sää kulloisenakin vuodenaikana.
Kyllä, minäkin valitan säästä. Valitan silloin, kun kaikki hevosten ulkoloimet ovat märkiä, kaikki minun vaatteeni ovat märkiä, ja osaan jo arvata, etteivät ne kuivu seuraavaan päivään mennessä. Valitan silloin, kun tallin pihassa on peilijään päällä kaksi senttiä vettä. Valitin toki myös silloin, kun oli niin sanottu terminen talvi ja kolmekymmentäviisi astetta pakkasta.
Minulla ei ole minkäänlaista säänkestävyyttä. Olen hintelä muija, jolla on alhainen verenpaine. En kestä kylmää enkä kuumaa. Ainoa lämpötila, jossa minun on hyvä olla, on 22 lämpöastetta, ja siihenkään ei kärsi auringonpaistetta päälle. Säätä enemmän harmittelen kuitenkin omaa kyvyttömyyttäni sopeutua säähän. Kadehdin eskimoita ja muita aboriginaaleja, jotka pystyvät elämään äärimmäisissä sääoloissa, ja oletukseni mukaan valittamatta niistä.
Koska niin meidän pitäisi tehdä, sopeutua sääoloihin. Ei ole mitenkään perusteltua vaatia, että säätila tottelisi meitä. Me olemme täällä vieraina ja maapalloa ei kiinnosta mitä me haluamme tehdä hiihtolomalla.
Lue myös Veera Ahlgrénin aiempia kolumneja:
Veera Ahlgrén: Yhteydenotto Joulupukin online-chattiin 2019
Mä sanon viimeisen sanan… monta kertaa
Tarvehierarkia peittyy pinkkiin
