Tarvehierarkia peittyy pinkkiin

Menin tykkäämään erään kansanedustajaehdokkaan julkaisusta, joka ponnahti Facebookissa uutisvirtaani. Siinä oli hyvä pointti koskien sitä, miten poliittinen keskustelu ohjautuu usein käsittelemään ihmistä, joka on jotain sanonut. Ihannemaailmassahan puhuttaisiin vain siitä asiasta, jonka hän on tuonut esille, ei esimerkiksi puhujan iästä, sukupuolesta tai autismista. (Tässä ehdokkaan postauksessa oli siis kyse nuoresta ilmastoaktivistista Greta Thunbergista, jota rakastan.)
Nyt tämän ehdokkaan kaikki kampanjajulkaisut tietenkin näkyvät uutisvirrassani, ja olen vahvasti hämmentynyt. ”Feministejä eduskuntaan” ja ”feminismi politiikan keskiöön” ovat minun mielestäni vähän jänniä kärkiä vaalikampanjalle. Tapahtuuko kauan kaivattu tasa-arvo maassa, jossa politiikan keskiössä on feminismi? Eikö enää itse sanoma olekaan tärkein, vaan se, että sen sanoo nainen?
Translaki on kaikista vaaliteemoista ehkä vaikeiten myytävissä minulle. Jos joku näkee transsukupuolisten oikeudet suurimpana ongelmana tilanteessa, jossa vahvasti alimitoitettu henkilökunta yrittää pitää vanhuksiamme hengissä hoivakodeissa, niin minun on pakko nostaa kulmakarvojani huolestuneena.
Vaalikoneita varten ehdokkaille pitäisi esittää kysymys ”tunnetko Maslown tarvehierarkian”. Sehän on pyramidi, jonka alimmilla rappusilla ovat ihmisen fysiologiset perustarpeet, kuten ruoka ja juoma sekä turvallisuus. Ihminen, jolla ei ole näitä, ei osaa kaivata tai vaatia itselleen mitään pyramidin huipulta. Tuolla ylemmillä portailla ovat muunmuassa itsensä toteuttaminen, arvonanto, läheisyys ja rakkaus.
Ihmisten oikeus valita sukupuolensa ja toteuttaa seksuaalisuuttaan säilyttäen silti kaikki oikeutensa yhteiskunnassa on tavoiteltava asia. Mutta tässä keikutaan jo osittain, ellei kokonaan, Maslown tarvehierarkian huipulla. Uskoakseni maassamme on valtavan paljon ihmisiä, jotka eivät ehdi murehtia sukupuoli-identiteettinsä tuomia yhteiskunnallisia haasteita, koska heillä ei ole kotia, riittävää terveydenhuoltoa tai tarpeeksi ruokaa. Heitä meidän pitäisi auttaa ensin.
Ystäväni, joka on myös ehdolla eduskuntaan, mainostaa edustamansa pinkin puolueen saavutuksena sitä, että Helsingin kaikkiin uimahalleihin rakennetaan unisex-pukuhuoneet. Tarvitseeko minun edes kertoa, mitä mieltä olen tästä? Tuolla on mummoja, jotka makaavat ylilääkittyinä sängyissään pääsemättä viikkokausiin edes ulos! Ja nämä murehtii siitä, että sukupuolivähemmistöillä on kiusallista uimahallin pukuhuoneessa.
Jollain pitää erottua, tiedän. Näiden kaikkien tarvepyramidin kapeimmassa kohdassa keikkuvien vaaliteemojen takana on konkreettisempia, yli yhtä prosenttia kansasta koskevia vaalilupauksia. Oikein hyviäkin ajatuksia. Mutta en minä silti uskalla näitä äänestää. Minua pelottaa ihmiset, jotka saattavat huomaamattaan harppoa alimpien rappujen yli tavoitellessaan sateenkaarta.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 8 viikkoa vain 3,90 €.