Entäs sitten, Leevi on Lauri Viidan romaani, jonka luin vasta jokin aika sitten. En valota tässä kirjan sisältöä sen tarkemmin, mutta kirjan johtoteemana on: Elämää ei voi tavoittaa edestään eikä takaansa vaan siitä, missä se juuri nyt on.
Samaa voisi kysyä nyt. Entäs sitten, kun koronaviruspandemian huippu on ohi? Koronatilannekin loppuu aikanaan, ja tavalliseen arkeen palautumista on syytä alkaa valmistella jo nyt. Miten nopeasti kykenemme palaamaan niin sanottuun normaaliin tilaan.
Korona koettelee voimakkaasti yhteiskuntamme ja yksilön kestävyyttä. Toisen maailmansodan jälkeen yhtä vakavaa kriisiä ei ole kansakuntamme tässä laajuudessa kohdannut. Korona testaa siis yhteiskuntamme nykyistä niin toiminnallista kuin henkistä kykyä vastata kriiseihin ja antaa samalla tärkeää oppia vastaisuuden varalle.
Valmiuslakien käyttöönotto kertoo, että kyse on hyvin vakavasta asiasta. Esimerkiksi oppilaitosten sulkemista ei tehdä kovin heppoisin perustein. Äitini kertoi, että talvisodan aikana koulut olivat suljettuina Ylöjärvellä vuoden 1938 joulukuusta vuoden 1940 maaliskuuhun. Etäopetus ei nykyisellä systeemillä ollut tietenkään silloin käytössä. Vanhemmat sisarukset opettivat nuorempiaan kotona.
Eipä muistu mieleeni, milloin huoli ikäihmisistä ja heidän voinnistaan olisi tullut puheisiin näin voimakkaasti ja laajasti kuin nyt. Toivottavasti se jatkuu senkin jälkeen, kun tämä pandemia jää taka-alalle. Itse vien äidilleni kauppatavarat ja tarvittavat lääkkeet sisäeteiseen ja äitini istuu keittiössä itsestäni kuuden metrin päässä. Siltä välimatkalta päivän kuulumiset vaihdetaan.
Yksin asuvien vanhusten yksinäisyys on käsin kosketeltavan herkkää, kun ihmiskontaktit ovat aivan minimissä ja he ovat täysin koteihinsa jumittuneina.
Mielenkiintoista on nähdä kuinka yhteiskunta alkaa toimia pandemian jälkeen. Täyttyvätkö kuntosalit, uimahallit, urheilutalot, kauppakeskukset ja ravintolat aivan niin kuin ennen rajoituksia. Vai onko kotona oleminen avannut joitain muita mahdollisuuksia ihmisille toteuttaa itseään. Ja miten perheet ja parisuhteet voivat, kun on oltu tiiviisti yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa?
Vaikka pandemia ja monet rajoitukset koettelevat kansakuntaa juuri nyt kovalla kädellä, toivotaan, että tämä kaikki toisi myös jollakin tavalla jotain hyvääkin tullessaan. Kyllä me suomalaiset pärjäämme, talvisodan hengessä.
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Timo Jokinen: Opettele luopumaan – muistoja ei kukaan voi ottaa pois
Paluu Ylöjärvelle 45 vuoden jälkeen – ”Hei pysähdy” Minkä sä viet minua?”
Lääkärin resepti: Annos Sibeliusta, Kärkeä ja Leskistä
Timo Jokinen: Omaishoitaja on arjen sankari
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
