Elämä on jatkuvaa luopumista. Tuon lauseen olen kuullut koko ikäni, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän se alkaa konkretisoitua. Vanhenemisen myötä ei tule enää niin paljon mahdollisuuksia tai niiden mahdollisuuksien tilalle ei tule jotain muuta, kuten nuorempana. Nyt joutuu luopumaan.
Äitini on aina ollut ahkera leipomaan. Maistuvaa pannukakkua, tuoreita sämpylöitä ja hapankermakakkua oli aina tarjolla. Kotiin mennessäni leivonnaisten tuoksun tunsi jo ulko-ovella. Sain aina tuoreita sämpylöitä mukaani matkaevääksi. Nykyisin äitini voimat eivät riitä enää leipomiseen.
Vaikka kauppojen hyllyt notkuvat sämpylöistä niin jotenkin kovasti kaipaan juuri äitini leivonnaisia. Niiden todellisen merkityksen huomaa vasta nyt, kun sämpylöitä ei enää saa.
Kaikissa muutoksissa jotakin ainutlaatuista lähtee elämästä pois. Sen tilalle tulee jotakin muuta ja toisenlaista. Se ei kuitenkaan koskaan ole sama asia kuin poistunut.
Joutuessamme luopumaan itselle jostain merkittävästä, meidän olisi katsottava peiliin ja rakennettava itsemme uudestaan. Kuka olen ilman jotakin rakasta ihmistä tai ilman itselle tärkeää ja motivoivaa työtä? Nämä ovat usein ahdistavia kysymyksia.
Ei ole siis ihme, että moni jättää ne kysymättä itseltään, vaikka niin ei kannattaisi tehdä. Paljon surua ja pettymystä syntyy juuri siitä, ettemme osaa luopua tarpeeksi ajoissa. Emme halua kohdata sitä tunnetta. Uskottelemme asioiden olevan ikuisia, vaikka niinhän ei tietenkään ole.
Anna itsellesi lupa tuntea surua siitä, mistä joudut luopumaan tai olet jo luopunut. Se, että tunnet surua, on merkki siitä, että se jokin oli sinulle hyvin tärkeää ja merkittävää. Kaikkeen luopumiseen liittyy myös mahdollisuus uuteen.
Kannattaa muistaa, mitä kaikkea hyvää on saanut ja kokenut ennen luopumisen hetkeä. Menneitä hyviä hetkiä ei kukaan voi jälkikäteen ottaa pois. Ne hetket olet saanut ja kokenut, ja niiden muiston saat säilyttää itsellään koko elämän ajan.
Suurin osa elämästä on luopumisen harjoittelua ja lopulta luopumista. Muistot elävät tietysti toisissa ihmisissä usein pitkäänkin. Ajan myötä koti, pihapiiri, työ, erilaiset projektit, ihmiset ja luopumisen kyyneleet katoavat. Ehkä juuri siinä on niiden ainutlaatuinen arvo.
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Paluu Ylöjärvelle 45 vuoden jälkeen – ”Hei pysähdy” Minkä sä viet minua?”
Lääkärin resepti: Annos Sibeliusta, Kärkeä ja Leskistä
Timo Jokinen: Omaishoitaja on arjen sankari
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
