Monet meistä ovat itse hoitaneet omaisiaan tai ainakin ihan lähipiirissä on ihmisiä, jotka hoitavat omaisiaan. Usein hoidettava lähiomainen on heikkokuntoinen vanhus, oma isä tai äiti. Usein kotona asuminen mahdollisimman pitkään on lähiomaisen toive ja juuri siihen toiveeseen lapsi tai lapset pyrkivät vastaamaan.
Sanomattakin on selvää, että kotihoitoon tarvitaan vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän tekeviä käsiä. Vanhusten määrä kasvaa tasaisesti. Itsestäänselvänä pidetään, että avio- tai avoparin paremmassa voinnissa oleva puolisko hoitaa huonommassa voinnissa olevan puolisonsa ja lapset antavat apua. Yksin asuvien vanhusten määrä on lisääntynyt ja heidän lapsistaan on tullut omaishoitajia. Tietenkin omaiselleen voi pyytää kunnalta apua kotona pärjäämisessä.
Jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jonka jälkeen ihminen ei kerta kaikkiaan pärjää kotonaan, vaikka siellä olisi omaishoitaja. Eikä saisi käydä niin, että ensin otetaan kaikki irti omaishoitajan selkänahasta ja vasta sitten harkitaan hoivapaikkaa. Siirtyminen ympärivuorokautiseen hoivaan pitäisi olla sujuvaa.
Liian usein käy niin, että vanhus on kotonaan liian pitkään ennen kuin hoivapaikka irtoaa. Kun kunnissa on yleensä liian vähän laitospalvelua, asiakkaita hoidetaan entistä enemmän kotona ja hoidettavat ovat entistä huonokuntoisempia. Viime vuosina laitoshoitoa on vähennetty suhteessa kasvavaan vanhusväestöön selvästi ja palveluita siirretty kotiin. Ja vaikka kunnilta kotiin apua saa, niin hoitoa tarvitsevan vanhuksen puoliso tai hänen lapsensa ovat hyvin merkittävässä ja ehkä liiankin vastuullisessa osassa läheisensä hoidossa.
Mitä muuta ikääntynyt ihminen tarvitsee kuin arvokkaan elämän? Kun omat vanhempani ja heidän vanhempansa olivat nuoria, monta sukupolvea asui yhdessä taloudessa ja toisista pidettiin huolta. Tietysti maailma on muuttunut rajusti ja nykyisin lähiomaiset asuvat usein kymmenien tai satojen kilometrien päässä toisistaan. Etätyö on nykyään mahdollista, mutta etähoito ei oikein onnistune. Vanhuksen luona pitää olla.
Työkaverini kertoi käyneensä äitinsä luona vähintään joka toinen päivä, kun äidin voimat alkoivat ehtyä. Hän tarvitsi apua pankkiasioissa, kodinhoidossa, kauppareissuilla, saunassa ja niin edelleen. Ei ollut ketään muuta.
Huolehdittavat asiat ovat lisääntyneet päivä päivältä viimeisen vuoden aikana. Elämä on otettava päivä kerrallaan, koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu huomenna tai ensi viikolla. Työkaverini kertoi, että joskus hänen äitinsä hymyilee ja sanoo: ”Kiitos lapseni taas tästä päivästä.”
Lue Timo Jokisen aiempia kolumneja:
Timo Jokinen: Mitä lahjaksi rakkaimmalle? – vain sinä voit sen tietää
Timo Jokinen: Tämä kiinnostus kuvastaa kaipuuta menneeseen
Timo Jokinen: Ihmisellä on taipumus kaivata nykyhetkestä aina johonkin – syksyllä asia korostuu
Timo Jokinen: Itsekin sorrun silloin tällöin liian aikataulutettuun päivään
Timo Jokinen: Otetaanko lemmikkieläin vai ei?
Timo Jokinen: Dohan menestysrima taitaa olla liian korkealla
Timo Jokinen: Lastensuojelutilastot synnyttivät tämän tekstin
