Kaarlonpolku

TOISSA vuonna ilmestyi kirja, jossa nykyiset piispamme kertovat kukin oman hengellisen matkakertomuksensa (Piispanpolku 10, Kirjapaja). Minulle kiinnostavimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi jäi Turun piispan Kaarlo Kallialan matkaraportti.
”Olen aina vain vakuuttuneempi, että elämässä on kysymys vastaanottamisesta ja kuulumisesta”, Kalliala kirjoittaa. Hän kertoo merimiespappina toimiessaan pohtineensa työtoveriensa kanssa, miksi suomalaisilla merimieskirkoilla on niin paljon positiivisempi imago kuin kotoisella äitikirkolla. Tultiin siihen tulokseen, että kysymys on muukalaisuudesta, joka leimaa merimieskirkon piirissä olevia.
Tästä Kalliala kuitenkin jatkaa pohdintaansa: ”Muukalaisuuspa ei olekaan pelkkä ongelma eikä silkkaa vieraantuneisuutta: Olla muukalainen ketään kohtaamatta on pirullista; olematta muukalainen ei voi ketään jumalallisesti kohdata… Vain muukalaisuudessa voivat ihmiset kohdata sillä tavoin, ettei heitä muuteta eikä sulauteta – mikä taas on ainoa mahdollisuus kohdata ylipäänsä.”
Tämän luettuani tulin katsoneeksi silloista A-studion lähetystä, jossa käsiteltiin turvapaikan hakijoiden koulutustasoa. Ministeriön virkamies arveli asiallisesti, että se on selvästi alempi kuin yleisesti on otaksuttu. Joukossa on lukutaidottomiakin, ja suuri osa niistä, joilla on ollut ammatti kotimaassaan, on partureita, autonkuljettajia, konekorjaajia ja niin edelleen. Lääkäreitä on vain joitakin kymmeniä.
Kotouttamisesta puheen ollen virkamies totesi, että kun niin moni tänne muuttavista tulee ankarien ja poikkeuksellisten olojen keskeltä ja vieraasta kulttuurista, eräs tärkeimpiä asioita on kertoa heille, millaiset säännöt ja millainen kulttuuri tässä maassa on, miten tässä maassa tulee elää.
Asuimme aikanaan muutaman vuoden Australiassa, mihin silloin muutti paljon siirtolaisia, myös Suomesta. Matkustimme USA:n kautta, mistä saimme muistoksi pienen pöytästandaarin, jossa oli Suomen, USA:n ja Australian liput. Vanhin poikamme meni aivan ummikkona kouluun. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen hän pysähtyi noiden lippujen eteen, otti Australian lipun käteensä ja sanoi: ”Tää on paras!” Kotouttaminen oli alkanut, ja se vaikutti tehokkaalta.
Onnistuneessa kotouttamisessa on kysymys paitsi ammattitaidosta (kielen, historian ja kulttuurin opettaminen ei onnistu keneltä tahansa), myös ja ennen kaikkea asenteesta.
”Elämässä on kysymys vastaanottamisesta ja kuulumisesta”, sanoo piispa Kalliala.
”Vain muukalaisuudessa voivat ihmiset kohdata sillä tavoin, ettei heitä muuteta eikä sulauteta – mikä taas on ainoa mahdollisuus kohdata ylipäänsä”, hän jatkaa.
Tässä on haastetta meille jokaiselle suhteessa niihin maahanmuuttajiin, joiden kanssa joudumme tekemisiin.
Miten otamme heidät vastaan? Miten autamme heitä tuntemaan, että he ovat nyt yksi ja tasavertainen osa täällä asuvia ihmisiä?
Ei ainakaan niin, että vaadimme heitä muuttumaan ja sulautumaan, tulemaan sellaisiksi kuin me.
Sillä ihmisinä me kaikki olemme muukalaisia. Emme aina tiedä, miten olla ja elää, miten kuulla ja ymmärtää toista. Tämän tunnustaminen auttaa kohtaamaan ventovieraankin samalta silmien tasolta. Kohtaamista ei synny, jos pidämme toista alempiarvoisena muin itseämme.
Vai olemmeko niitä kummajaisia, jotka eivät halua lainkaan kohdata?
Millaista Suomea me silloin rakennamme?

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?