Kivet ja puunrungot, lampaat ja matot, oviaukot ja ikkunat puhuvat Ruskaterttu Karjalaisen valokuvanäyttelyssä omaa kieltään ikääntymisestä.
Rapistunut puusammio nojallaan. Jäkälöitynyt puunrunko ja kulunut seinähirsi. Matto, johon on punoutunut tummaa ja kirkasta – kuin ihmiseenkin.
Lakialalaisen Ruskaterttu Karjalaisen näyttelyssä jokainen valokuva on palanen ikääntymisen tematiikkaa. Ajan puraisemat luonto ja asuinpiiri kuiskivat, kuinka vuodet kuluvat, ihmiselläkin.
Aihe, ikääntyminen, purkautui kuvakirjoksi vuonna 2014 kesäyliopistossa terapeuttisen valokuvauksen kurssilla. Kurssityönä syntyi kuvasarja, jota Karjalainen täydensi näyttelyyn vanhoilla kuvillaan ja sittemmin eräässä valokuvausryhmässä kertyneillä otoksilla.
Aihe elämästä
Aihe ei putkahtanut ilmoille vain kuvanäppäilyjen ajaksi tai niiden vuoksi. Päin vastoin se nousi otsakkeeksi, koska se jo velloi ajankohtaisena. Karjalainen oli juuri jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle.
Elämänvaihe pani pohtimaan.
– Jouduin miettimään, mikä on elämänsisältöni, kun en ole työelämässä. Hyväksynkö itseni tässä elämäntilanteessa? Kelpaanko minä? Olenko hyvä tällaisena? Pohdinta oli tunteideni ja arvojeni tarkkailua.
Tarkkailua nimenomaan, ei ahdistusta.
– Näin eläköitymisen positiivisena, mutta mietin, mitä muutoksia se elämänasenteeseeni tuo.
Nainen oli perannut aihetta terapiassakin. Hänestä on hyväksi laskea iän karttuessa vanhoja taakkoja pois.
– Jos vasta joskus dementoituneena vanhainkodissa alkaisin parkua jostain, mitä on tapahtunut vaikka ollessani 12-vuotias, sehän olisi aika traagista, hän virnistää.
Terapian antina oli myötätunto itseä kohtaan, vapaus valita rajansa itse ja ymmärrys omasta itseisarvosta, joka on riippumaton muiden hyväksynnästä. Ja koituipa hyötyä myös valokuvaukseen.
– Jollain lailla ilmaisukin vapautui.
Asuinympäristö huokui symboliikkaa
Teemaa tuki sekin, että Karjalaisen vanha pihamiljöö notkui vanhuutta uhkuvia esineitä ja näkymiä. Niistä oli symboliikaksi. Ja symboliikkaa kuvaaja halusi, ei silkkoja kuvia vanhoista ihmisistä.
– Ehkä tapani ilmaista tunteita on kuvallinen, symbolinen. En kauheasti rakasta suoraa realistista kuvausta vaan sellaista, että jää mietittävää – toki sitä on vanhojen ihmisten kuvissakin, mutta ehkä tapani esittää on kuvan runoutta.
Miljööstä löytyi yhtäältä kuluneita ja vanhuutta uhkuvia pintoja. Toisaalta kameraan tallentui kuvia, joista vanhuus ei välttämättä ilmene heti päällepäin mutta joiden Karjalainen sitten keksi tukevan jotain vanhuuteen liittyvää ajatusta.
Monin tavoin ja moneen kertaan peratun aiheen tarkastelu vielä näin symbolisesti entisestään vahvisti sitä, mitä Karjalaisen mietteisiin oli jo kehittymässä.
– Voimistui, että olen oikealla tiellä ajatuksissani.
Teksteissä toiston voimaa
Ajatusten vahvistuminen – tai vahvistaminen – liittyy myös siihen, että Karjalainen höysti kuvansa napakoin mietelmätekstein.
– Mitä useammin toistan itselleni jotain positiivista, sitä paremmin vanhat asiat poistuvat. Vaikka ilmaisen itseäni mielelläni kuvin, tekstit tavallaan uudelleen kirjoittavat minulle ajatuksia itsestäni. Eikä minusta tunnu, että olenpa nokkelan tekstin tähän lätännyt, vaan siltä, että teksti puhuu minulle.
Karjalainen ei oikeastaan ikinä ajatellutkaan kuviaan ilman tekstiä. Liioin ei hän alkujaan suunnitellut kuvia muille esiteltäviksi. Tekstit siis syntyivät hänen oman ajattelunsa tueksi, vaikka ne tulevat näyttelyssä tukeneeksi myös katsojan tulkintaa.
Nyt, kaiken pohdiskelun jälkeen Karjalainen ajattelee aihetta tasapainoisena ja elämäänsä tyytyväisenä.
– En haikaile mennyttä. Ja jos haluan, voin vielä ryhtyä johonkin uuteen. Näyttelykin oli jokin alitajuinen unelma. Kun ajatus syttyi, ei ollut epäilystä, etten voisi toteuttaa sitä.
Ikääntymisestä-näyttely Ruskaterttu Karjalaisen valokuvia pääkirjasto Leijassa 23. tammikuuta saakka.
Comments are closed.