Ylöjärven museolla ja Kurun ulkomuseolla syntyy kesän aikana perinnesoittimia aivan aloittelijoidenkin hyppysistä. Avoimissa soitinrakennuspajoissa vanha perinne elää.
Heleä ”piiip” kaikuu Ylöjärven museon pihapiirissä. Se livahtaa pienestä pajupillistä, jonka soitinrakennuspajan luotsi on juuri malliksi veistellyt puukollaan.
Joukko lapsia ja pari aikuista ovat seuranneet vierestä tarkkaavaisina ja tarttuvat nyt itse puun pätkiin ja puukkoihin. Viilto tuohon noin, lastuja tuosta pois… Ja mitäs sitten tehtiinkään… jaa, kysytäänpä opettajalta.
Muutaman kotvan kuluttua kuuluu jo uudestaan ”piiip”.
Vaatii hiukan harjoittelua
Käden käänteessä pillin pyöräyttänyt pajan ohjaaja, soitinrakentaja Juhana Nyrhinen pitää pillin tekoa keskivaikeana.
– Jos kuuntelee ohjeet ja käsi tottelee, sittenhän ei tarvitse muuta kuin tehdä, hän virnistää vaan jatkaapa sitten:
– Mutta ensimmäisellä kerralla ei välttämättä onnistu. Monesti pitää tehdä muutama mallikappale.
Homma on varsin ripeä, tosin ei sitäkään ihan välttämättä ja noin vain.
– Pillin pystyy tekemään viidessä minuutissa, Nyrhinen toteaa mutta lisää, että aloittelijan kannattaa varautua melkoiseenkin toviin.
– Meillä pajassa on kaksi tuntia aikaa. Siihen, että saa soivan pillin, voi mennä se kaksi tuntia, eikä sekään välttämättä riitä. Pillin teko vaatii vähän kärsivällisyyttä.
Puun pätkän parissa askaroiva vesseli Akseli Uotila toteaakin touhun vaikeaksi:
– Kuori lohkesi. Sitä ennen tekeminen oli helpompaa.
Äitinsä vieressä askaroivan Mette Pohjosen mielestä työ on helpon ja vaikean väliltä: aika ajoin on kysyttävä neuvoa. Tarja Puumalan aikuisen käsille homma on puolestaan helppoa hyvien ohjeiden jälkeen. Totta tosiaan: toinen heleä ”piip” kuuluu hänen soittopelistään.
Tiivistetysti sanottuna pilli syntyy veistelemällä muutama lovi ja aukko puun kuoren alla olevaan puukerrokseen. Ääni syntyy, kun puhallettu ilma osuu pillin päälle veistettyyn särmäaukkoon sekä virtaa myös pillin kaikukammiossa.
– Leikataan paju ja siihen särmäaukko sekä puhalluskanava, ja sitten pääsee lurittelemaan keväisiä sävelmiä, Nyrhinen kiteyttää hymyillen.
Tuttua ja tuntematonta
Pajupilli lukeutuu varmasti monen mielikuvissa niihin kotikutoisiin ja entisajoilta peräisin oleviin leluihin ja huvittelukapistuksiin, joita ovat myös vaikkapa käpylehmät tai tuohiveneet. Mutta onko pilliperinne hiipumassa ja jäämässä tuonne entisyyteen?
– Tässähän me juuri pillejä veistämme; ei pillien teko ole mihinkään kuollut, Nyrhinen tuumaa.
Hän kuitenkin veikkaa, että tuskin lapset paljoa pillejä omin päin väsäilevät. Tarkkaa käsitystä pajuisten soittopelien tunnettuudesta ja yleisyydestä hänellä ei ole. Tekijöiksi hän ja pajaan tulleet arvelevat esimerkiksi käsitöistä kiinnostuneita, partiolaisia, erämiehiä ja vanhaa sukupolvea.
– Varmaankaan isät eivät osaa opettaa mutta isoisät osaavat. Tähän on jäänyt sukupolvi väliin, Puumala veikkaa, ja Nyrhinen lisää, että puukon käsittely saattaa olla nykyväelle jo vierasta:
– Minulla on kutina, että koulussakaan ei enää paljoa varsinaisesti veistetä.
Pajan aikuisille pilli onkin varsin tuttu juttu ainakin sikäli, että se tiedetään ja tekokin on saatettu aikanaan hallita. Taito on kuitenkin monelta painunut unhoon. Lasten laita taas vaihtelee.
– Isän on pitänyt opettaa minulle jo kauan aikaa sitten, Akseli Uotila kertoo.
– Vasta eilen kuulin ensimmäistä kertaa pillistä, Mette Pohjonen taas sanoo.
Ääni palkitsee
Pajaan kokoontunut väki toivoisi pillintekotaidon pysyvän elossa ja virkoavan.
– Soisin, että yleisesti käsillä tekeminen jatkuisi maailmassa. Olisihan hyvä, ettei kaikkea tarvitsisi ostaa kaupasta vaan olisi sen verran järkeä päässä, että pystyisi jotain tekemään itse, Nyrhinen toteaa.
Pajaan kokoontunut väki kokeekin, että perinteiset itse tehdyt pillit tuovat historiaa kantavan, fysikaalisia oppeja antavan ja tekemisen nautintoa tarjoavan lisän nykykapistusten rinnalle.
–Yksinkertaiset välineet – puukko ja keppi – ja hyvä mieli! lapsenlastensa kanssa saapunut Salme Mustasilta hihkaisee ja kertoo vanhuksesta, joka toivoi, että tästä päivästä voisi ottaa jotain pois ja sen tilalle voisi tuoda jotain vanhaa.
– Se oli aika hyvin sanottu. Lisää vain esimerkiksi leireille näitä luonnon juttuja, Mustasilta katsoo.
– Ei vanhan ja uuden tarvitse sulkea toisiaan pois. Voi ihan hyvin pelata pleikkaa ja tehdä tällaisia, Nyrhinen kuitenkin huomauttaa rennosti.
Niin Nyrhisen kuin pajakävijöiden mielestä pajupillin ja muidenkin omatekoisten soittopelien suola on tekemisen ja onnistumisen riemu. Puumala opettajana ja Mustasilta isoäitinä myös halajavat pillin teosta kykyä opettaa taito eteenpäin.
– Lapsen ilo on kaikkein tärkein, äiti Hanna Uotila sanoo.
– Se palkitsee, kun lopuksi oikein helähtää, Nyrhinen kiteyttää myhäillen.
Ylöjärven museolla vuorostaan julmupillin tekoa 1. heinäkuuta klo 15–17 ja Kurun ulkomuseolla pärrän eli suhistuspuun tekoa 8. heinäkuuta klo 13–15.
