Epäurheilijamaisuudesta

Ap sonnnenTänäkin kesänä on taas nähty monenlaista käyttäytymistä eri lajien suurkilpailuissa, ja se on kirvoittanut vilkasta keskustelua siitä, mikä on epäurheilijamaista ja mikä ei.
Pääsin lähietäisyydeltä todistamaan yhtä merkillisintä tapausta yleisurheilun EM-kilpailuissa, kun 3 000 metrin esteiden loppusuoralla Ranskan Mahiedine Mekhissi-Benabbad kiskaisi kilpailupaitansa yltään ja rupesi tuulettelemaan.
Hylkyhän siitä tuli ja jouti tullakin, vaikka MM-B ei ketään lyönytkään – toisin kuin Helsingin EM-kilpailuissa vuonna 2012. Sen näin parin metrin päästä.
Olennaista ei mielestäni ole, tapahtuuko juoksukilpailussa fyysistä kontaktia. Jos joku kopauttaa kyynärpäällä 800 metrin kolmannessa kaarteessa, pieni näpäytys takaisin on ihan oikein.
Se ei loukkaa ketään vaan toimii pikemminkin kevyenä kenttähuumorina, kunhan matka jatkuu kummallakin häiriöittä.
Mutta paidan riisuminen ja sen ilmassa pyörittäminen loppusuoralla on sama kuin pyllistäisi takanaan tuleville.
Se on aivan yhtä vastenmielistä oman erinomaisuuden korostamista kuin hiihtokilpailun maaliviivan takaperin ylittäminen. Sen taisi keksiä norjalainen Björn Dählie, joka sentään ei ollut yhtä ylimielinen m…kvisti kuin Petter Northug.
Mikä ihme kasauttanee näitä koheloita sekä Ranskaan että Norjaan? Kolmiloikkaaja Teddy Tamgho pilasi maineensa dopingtestaajia pakoillessaan, vaikka inhimillisyyden nimissä toki pulloon pissittäjillä luulisi olevan parempaakin tekemistä kuin koputella ihmisten oville lauantaiaamuisin.
Henrik Ingebrigtsen on loistava keskimatkojen juoksija, mutta hän sortui Zürichissä vinkumaan, että olisi voittanut 1 500 metrillä Mekhissi-Benabbadin, mutta että onneton saksalaistunari kaatui viimeisen kierroksen alussa hänen eteensä.
Jostain se Henkka melttosi viime suvena Ratinassakin karsiuduttuaan 22-vuotiaiden EM-finaalista. Aina tuntuu jokin olevan muiden vika.
Juuri samasta syystä rupesin nopeasti inhoamaan alppihiihtäjä Kalle Palanderia. Eivät osanneet itävaltalaiset eivätkä sveitsiläiset ratamestarit tökkiä keppejä rinteisiin Suomen leuhkinta huippu-urheilijaa miellyttävällä tavalla.
Palanderin täydellinen vastakohta oli Tanja Poutiainen, joka löysi aina epäonnistumistensa syyn peilistä.
Jalkapallopuolella tapaus Luis Suarez lienee loppuun käsitelty, mutta on siellä muitakin rottia.
Enemmän kuin surutta vastustajaan kiinni iskeminen, minua ärsyttää näytteleminen – se, että kieriskellään maassa pienestä hipaisusta. Sitten mennään, lauotaan vaparista voittomaali ja hypitään mainosaitojen yli puolentoista metrin tasatassupompulla.
Pahin näkemäni epäurheilijamaisuus tapahtui kuitenkin MM-neljännesvälierässä Saksan liittotasavalta – Hollanti -pelissä vuonna 1990.
Frank Rijkaard räki kahdesti Rudi Völleriä päin, eikä se tapaus koskaan lakkaa vaikuttamasta suhtautumiseeni Hollannin jalkapallomaajoukkueeseen saatika Rijkaardiin. Negatiivinen on lievä adjektiivi siinä.
Mekhissi-Benabbad muuten väitti Zürichissä, ettei missään muussa urheilumuodossa paidan riisumisesta seuraa hylkäystä. Eikö hän ole koskaan katsonut jalkapallo-ottelua, jossa maalin paidatta tuulettamisesta heiluu keltainen kortti?
Jos oli jo yksi alla, kyllä siitä ulos lähdetään.
Epäurheilijamaista on myös saada känkkäränkkäkohtaus aavistuslähdöstä. Jamaikan Nickel Ashmeade muistutti Pariisin Timanttiliigan satasella neljävuotiasta pikkupoikaa, joka istuu Prisman lattialle, kun äiti ei ostakaan jätskiä.
Kiekkokaukalossa hyppimisten ynnä kaatumisten lisäksi hileiden suihkauttaminen molarin kasvoille saa minut näkemään punaista enemmän kuin ylikova taklaus.
Lentopalloilussakin tuuletukset menevät joskus överiksi. Varsinkin vastustajan epäonnistuneen aloitussyötön voisi kuitata jopa ilman läpyjä pelikaverille.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta yritän tiivistää ajattelutapaani epäurheilijamaisuudesta näin: en pidä fyysistä kontaktia niin pahana kuin kanssakilpailijoiden psyykeen porautumista.
Otetaan miestä ja naista rehdin kovaa, mutta jätetään ylivoimaisuuden alleviivaaminen, selittely, muiden syyttely sekä tietenkin rasismi tyystin pois.
Yksi poikkeus toki on: lajissa kuin lajissa vastustajan genitaalialueille koskeminen menee törkeyden puolelle. Omista ei niin väliä.

Comments are closed.