Parisuhde on elämän mittainen itä–länsi-ottelu

Viime perjantaina kantaesityksensä saanut Avioliittosimulaattori perustuu ylöjärveläiskirjailija Veera Niemisen esikoisteokseen. Tommi Auvisen ohjaamassa komediassa puhutaan juurevasti maaseudun tulevaisuudesta, kipakasti sukupolvien välisistä suhteista ja kulttuurieroista sekä rakkaudesta yli maakuntarajojen.
Turkulainen ei avaudu. Unto (Ola Tuominen), Erkki (Esko Roine) ja Jaakko (Samuli Muje) ihmettelevät Jussin (Ville Majamaa) tuomaa naista (Mari Turunen), joka ei lakkaa puhumasta. (Kuva: Leena Klemelä)
Turkulainen ei avaudu. Unto (Ola Tuominen), Erkki (Esko Roine) ja Jaakko (Samuli Muje) ihmettelevät Jussin (Ville Majamaa) tuomaa naista (Mari Turunen), joka ei lakkaa puhumasta. (Kuva: Leena Klemelä)

Mikä mies! Jussi istua nakottaa pöydässä rinnatusten kotitilansa miesten kanssa, kun morsiankokelas Aino saapuu harjoittelemaan yhteiseloa.
Kvartetti ei osoita Ainolle pöydästä paikkaa, ei kata lisälautasta eikä huomioi tulijaa muutenkaan. Ei edes pöllämystynyt Jussi.
Pahalta näyttää nuoren parin alkutaival. Ainon saappaista katsottuna se vaikuttaa likipitäen yhtä tasaiselta kuin rengasrikkoinen traktorimatka töyssyisellä pellolla.
Eipä arvannut itäsuomalainen, nelikymppinen Aino, minkälaiseen puhumattomuuden piiriin itsensä saattoi, kun rakastui maatalousnäyttelyssä länsisuomalaiseen Jussiin.
No, eipä hän arvannut sitäkään, että sukupolvi ei ole vaihtunut. Jussi ei isännöi yksin vaan yhdessä sitkeiden ikikantojen, isä Unton ja setä Erkin, kanssa.
Elämälleen suuntaa hakeva pikkuveli Jaakko tuntee olevansa syytettynä äidin kuolemasta. Suru paisuu sanattomuudessa suhteettomiin mittoihin.
Puhekone Ainossa riittää virtaa muurien purkamiseksi, mutta entä jos jöröjen ukkojen vähäisestä, tökkivästä ja takovasta puheesta ei saa minkään sortin tolkkua?
Mureneeko rakkaus maakuntarajoihin ja simultaanitulkin tarpeeseen?

Juttua ei irtoa lypsämälläkään

Ylöjärvellä asuvan, karjalaissyntyisen Veera Niemisen esikoisromaaniin Avioliittosimulaattori perustuva näytelmä kertoo parisuhteen elämän mittaisesta itä–länsi-ottelusta, jota pelataan kimuranteilla sekajoukkueilla.
Kirjailija kertoo käsiohjelmassa, että luettuaan itä- ja länsisuomalaisten geeniperimää koskevasta tutkimuksesta, hän tuumi, että eipä olisi tarvinnut tutkia, olisivat kysyneet häneltä.
Tommi Auvinen ja Seija Holma ovat dramatisoineet Niemisen empiirisen kokemuksen ja istuttaneet tarinan puolueettomaan, hämäläiseen maaperään.
Ainon on rakastettava lujasti, että hän jaksaa taistella tapakulttuurista kiinni pitävien ja kaupan kääretorttuja boikotoivien jäärien hyväksynnästä.
Miniäehdokas ei helpolla lannistu, mutta rajansa ne on itäsuomalaisellakin. Haastetta yhdelle tyttöihmiselle riittää. Juttua ei ukonköriläistä irtoa lypsämälläkään. Miehet sitä vastoin ihmettelevät Jussin tuomaa naista, joka ei lakkaa puhumasta.
Sukupolvien traumat periytyvät, jos niistä ei avauduta. Tilan miesväen mykkyys uhkaa sulkea nuoren Jaakon viimeisenkin ilmareiän.

Kurttu venyy Elton Johnista

Maaseutumiljöö sopii mainiosti ”näihin kuviin, näihin tunnelmiin”, Pyynikin harjun tuhistessa kulissien taustalla.
Erkki Saaraisen lavastus heittää ajatukset kertakatselulla länteen. Riihien, latojen ja traktoritallien värimaailmakin tuntuu oikeanlaiselta. Puuseinäkkeiden hauskat luukut aukeavat kuin jouluisessa kalenterissa ja saavat rakennukset näyttämään jyhkeiltä.
Auvinen laittaa näyttelijät kuikuilemaan ja kommentoimaan näistä luukuista, mikä on piristävä ratkaisu. Tunnelma on katossa kuin Muppet-show’ssa.
Vain Tipi Siistinen -vitsi venyy ylipitkäksi.
Minna Kauhasen osuva puvustus viimeistelee henkilögallerian.
Jenna Vehka-ahon haitari soittaa, mitä soittaja tahtoo, ja kurttu venyy myös aiheeseen sopivasta Elton Johnin kipaleesta Can you feel the love tonight.

Mari Turunen on mainio Aino

Juoni ei sukella syvälle – naurun tyrskeet perustuvatkin hulvattomiin hahmoihin.
Ajoittain näyttämöllä on enemmän meuhketta kuin pelin rakentamista. Mainiota henkilögalleriaa olisi voinut syöttää lisää mehevällä tekstillä.
Mari Turusta parempaa Ainoa en keksi. Turusen railakas ja mutkaton tulkinta on niin positiivinen, että äijien jähmeys pitäisi piiskata vastalla (ei vihdalla) irti selkänahasta.
Ville Majamaa makustelee Jussina vähäisenkin tekstin suuhunsa sopivaksi.
Samuli Muje on yhä syvissä vesissä uiva Jaakko, joka yrittää tiputtaa menneisyyden painolastin hartioiltaan ja saa Ainosta ymmärtäjän.
Ola Tuomisen Unto ja Esko Roineen Erkki eivät avaudu tutuille, saati vieraalle naiselle. Läheisistä välitetään, mutta pitääkö se niille sanoa? Tuominen ja Roine, miten herkullinen huumorin aggregaatti, jota olisin toivonut hyödynnettävän enemmänkin.
Jokikunnan pirtin pöydän äärellä luodaan näytelmän parhaita katseita.
Ainon vanhemmilla ei ole kieliongelmia. Eija Vilppaan esittämä äiti tietää, että suut aukeavat, kun hurauttaa viemiseksi nii hyviä piirakoit ko omat on.
Vilpas jumppauttaa kielenkannakkeitaan hengästymiseen asti, mutta on Tom Lindholmin esittämän isän kanssa toisen näytöksen ehdottomia väriläiskiä.

Näytelmästä jää hyvä mieli

Täytyy tunnustaa, että minä en niinkään innostunut rakkaustarinasta kuin siitä, miten uudisraivaajasukupolvi hanskaa elonsa rivakan ja isoäänisen naisen tunkeuduttua heidän reviirilleen. Untoa ja Erkkiä tulee ikävä.
Suomalainen ja ulkomaalainen, itäsuomalainen ja lännenlokari – olennaista lienee, miten paljon on valmis joustamaan, tekemään kompromisseja ja rakastamaan erilaisista juurista huolimatta.
Aino saa menneisyyden solmuja avattua sen verran, että vanhat juurakotkin muistavat, mihin muuhun suuta voi käyttää kuin kanelipullan puraisuun.
Pyynikin kesäteatteri juhlistaa 60-vuotista taivaltaan kotimaisella tuotannolla, joka linja on hyväksi todettu.
Avioliittosimulaattorista jää hyvä mieli. Se saa uskomaan, että rakkautta voi löytää jopa yli murrerajojen, joten hyvinhän meille tässä elämässä käy.