Muotiraadissa

Vaimon kanssa on olen jo usean talven ajan käynyt vilkkaita keskusteluja hiihtomaajoukkueiden asuista.
Kuljemme joissakin kohdin yhtä eri linjoilla kuin päivänpolttavissa kirkollisissa asioissakin, mutta siitä olemme jyrkän yksimielisiä, että Suomen uusi asu on ihan liian mörkki.
Siinä on hienoja yksityiskohtia, kuten hihojen siniristiliput, mutta mitäs ihmettä musta väri tekee paidassa?
Ilmiö ei tosin ole uusi, sillä erityisesti tietyllä amerikkalaisfirmalla tuntuvat Suomen kansallisvärit olevan tyystin hukassa – joka lajissa.
Kun kyseinen puulaaki varusti yleisurheilumaajoukkuetta, joidenkin vuosien ajan asuissa oli enemmän mustaa kuin sinistä, ja sama toistuu jatkuvasti Leijonien pelitamineissa.
Pitäköön Viro sinimustat edustusvaatteensa. Me haluamme puhdasta sinivalkoista!
Norja on totuttu näkemään kokopunaisessa, josta en ole erityisesti pitänyt, mutta nyt se toi näytille kerrassaan hienon sinipunaisen kuosin.
Vaimo tosin nimitti miehustan sinisävyä ruokalapuksi, mutta kyllä se siihen sopii, etenkin kun sinisen sävy on kohdallaan.
Venäjä ja Saksa jatkavat tutulla, taatusti kansallisvärisellä linjallaan, mutta niinpä niiden varustajalla vuosikymmenestä toiseen on tapana ollutkin. Peukut ylös sille.
Ruotsi on pahimmillaan hiihtänyt erittäin tyylittömissä valkoviritelmissän, mutta mukava sinikeltainen säväys hihoissa ja lahkeissa pelastaa tämän version. Länsinaapurin värivalinta on armoton hiihtäjien vartaloille. Joskus se on myös paljastanut alusvaatteiden värin, mutta nyt ei taida sentään ihan näkyä läpi.
Perinteitäänhän Ruotsi vain noudattaa, enkä muista sen poikenneen niistä kuin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.
Thomakset Magnusson ja Wassberg kiusasivat Matti Pitkästä ynnä Juha Mietoa, kun he olivat sinisessä mutta hihoiltaan keltaisessa haalarissa.
Mustavalkotelkkareissa se aiheutti ongelmia, koska vaatettamona oli suomalaisyritys, joka teki Suomen maajoukkueelle aivan samanlaisen mutta valkohihaisen puvun. Parempi näin, mutta kyllä Italian punaiseen pukuun tottuminen kestää tovin. Saapasmaan maajoukkueethan tunnetaan perinteisesti Azzurreina eli Välimeren taivaan siniseen pukeutuneina.
Sinistä ei Italian lipusta löydy, mutta punaista kylläkin. Sen sijaan mustaa ei ole Ranskan trikolorissa, vaikka gallit suksivat kokomörkissä.
Sloveeneilla on ihme himo urheilla vaaleansinistä ja -vihreää sisältävissä asuissa. Vihreä tullee Vihreä Yrjänä -sadusta, jossa kevät voittaa talven. Ei ihme: minullekin pukkaa usein yrjänää, kun vihreistä puhutaan.
Liikuttiinpa minkä värisissä vaatteissa hyvänsä, minä pidän eniten kirkkaista, murtamattomista perusväreistä, joita onneksi on tarjolla sekä kilpa- että kuntourheilijoille.
Esimerkiksi New York Rangersin sininen kotipaita on kertakaikkisen hieno – samoin Chicago Blackhawksin punainen kotipaita.
Jalkapalloseurojen paidoista suursuosikkini on ollut Schalke 04:n sininen, mutta myös FC Bayernin muutaman vuoden takainen punavalkoraita miellytti silmää.
Valkoisen kanssa pitää olla tarkkana: se kaipaa hieman lisuketta.
River Platen valkoisesta kotipaidasta tekee hienon punainen vinoviiva ja Feyenoordin nutusta iso shakkiruudukko.
Mustan peliasun suosiota en ole koskaan ymmärtänyt. Se kuuluu erotuomareille ja hautajaisvieraille. Tietysti tässäkin tapauksessa pätee vanha kunnon kansanviisaus: Puhuttele miestä äläkä vaatteita.
Saa sitä kuitenkin edes kotisohvallaan muotiraadissa istua, kun ei muuten kukaan kysyisi.