Sota – Asioiden tärkeysjärjestys voi muuttua yllättäen

Euroopassa on sota. Sitä ei kukaan vähänkään järjellinen olisi halunnut kokea. Asiaa oli ensin lähes mahdoton uskoa, mutta kun uutisia tuli joka tuutista, niin pakkohan se oli.

Koronakriisi on ollut päällä noin kaksi vuotta. Se oli alkaessaan suuri uutinen, joka syrjäytti kaikki muut. Nyt koko tauti näyttää häipyneen mediasta kokonaan. Jos ei näkisi ihmisten käyttävän maskeja, voisi luulla, että koko pandemia on ollut vain pahaa unta.

Meillä on ollut yli 70 vuotta kestänyt rauhan aika ja niinpä omakohtaisesti sodan kokeneita suomalaisia on enää vain vähän jäljellä. Äitini on yksi heistä. Hän katseli talvisodan aikana sisarustensa kanssa silloisen Teiskon Taivalpohjan kylässä 2.3.1940, kuinka Tampereen suunnalla pyöri lentokoneita. He näkivät, kuinka lentokone lähti putoamaan. Myöhemmin he ymmärsivät nähneensä ilmataistelun, jossa lentomestari Urho Heiskalan kone ammuttiin alas. Kone putosi Ylöjärvelle ja sen putoamispaikalla on muistomerkki.

Vanha viisaus kuuluu, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Kaikki valehtelevat ja vääristelevät tietoja omaksi hyväkseen. Kun virallinen tiedotus toitottaa, että isketään vain sotilaskohteisiin, niin mediassa leviää kuvia siviiliasutuksesta, johon on takuulla ammuttu jollakin vähän järeämmällä.

En ole henkilökohtaisesti kokenut sotaa, mutta osaan kuvitella. Jos äkkiä onkin kysymys henkiin jäämisestä, mitä tehdä? Uskonpa, että asioiden tärkeysjärjestys muuttuu aika monella nopeasti ja totaalisesti. Perheen ja läheisten turvallisuus on varmaan ensimmäisenä mielessä.

Mitä otetaan mukaan, jos on pakko lähteä ja mukaansa saa vain sen minkä jaksaa kantaa? Mistä saadaan ruokaa? Missä voidaan seuraavan kerran nukkua? Jälkeen jäänyt omaisuus ja rakkaat tavarat on pakko vain unohtaa. Ne on kuitenkin menetetty, jos ei päästä palaamaan pian. Tulevaisuus on arvailujen varassa.

Ukrainassa tilanne on nyt täyttä totta. Naapurimaihin on virrannut jo paljon pakolaisia, eikä loppua näy. Noin viikkoa ennen kahinan alkua Kiovan kaduilla kyseltiin kulkijoilta, uskovatko he sodan alkavan. Monet eivät uskoneet vaan kuinkas sitten kävikään.

Sitä luulisi, että maissa, jotka pitävät itseään korkeasti sivistyneinä ja joiden tieto- ja muu tekniikka on pitkälle kehittynyttä, on muutakin tekemistä kuin suunnitella naapurivaltion valtaamista. Järkeni ei riitä löytämään syytä toisen, itsenäisen valtion alueelle hyökkäämiselle. Pienessä mittakaavassa voidaan verrata tapahtunutta tilanteeseen, jossa joku hullu porukka tulisi väkisin toisten kotiin ja sanoisi, että kyllä te täällä asua voitte, mutta meidän säännöillä. Kuka sitä voisi hyväksyä?

Onhan näitä ennenkin historiassa nähty, itsensä kuolemattomiksi kuvittelevia maailman valloittajia. Historiaan nämä suuruudenhullut ovat aina päässeet, mutta kuolemattomia heistä ei ole tullut.

ARMI SAARELA