Etäkokoukset pelastivat kevääni. Aluksi en lainkaan innostunut uusista toimintatavoista luottamustoimissa, mutta sopeuduin parhaan kykyni mukaan. Se ei tarkoittanut minulta huippusuorituksia, vaan yleensä korkeintaan keskinkertaista räpellystä ja jopa selkeitä munauksia.
Aikaani ja energiaani jäi riittävästi myös muihin tehtäviin, kokousten aikanakin. Koen, että etäily säästi minut ylikuormittumiselta. Monia kotitöitä pystyi mukavasti tekemään keskustelun seuraamisen lomassa ja lisäksi esimerkiksi venyttely onnistui hyvin.
Eri asia sitten on, milloin oikeasti kannattaa keskittyä muihin kuin yhdessä käsiteltäviin asioihin. Sama koskee tietysti myös lähikokouksia: niissäkin voivat ajatukset harhailla välillä muualle, vaikka ei pitäisi. Arvostan kaikkia luottamustoimiani ja pyrin käyttäytymään niissä moitteettomasti, mutta vajavaisena ihmisenä töpeksin toisinaan.
Päätettävät asiat voivat osoittautua monimutkaisiksi ja kokouksen aikana pidetyt puheenvuorot uusine ehdotuksineen yllättäviksi, jolloin olisi syytä reagoida valppaasti. Yksinkertaisenkin tekniikan käyttäminen voi olla haasteellista, jos toistuvasti putoaa pois netti- tai puhelinlinjalta – tai jos vaikkapa soittaa jo aiemmin pidetyn Skype-kokouksen numeroon ja ihmettelee, miksei kukaan ota mukaan. Olen näidenkin tunarointien kokemusasiantuntija.
Pahin mokani lienee kuitenkin se, kun kerran matkin erään Teams-kokoukseen osallistujan narisevaa ääntä ja oma mikrofonini oli auki. En tiedä, kuuliko ja tajusiko kukaan muu kuin minä tätä lapsellista touhuani, mutta itse häpesin, kun huomasin törttöilyni. Onneksi ääntelin melko hiljaa enkä muuten puhunut rumia. Anteeksi joka tapauksessa.
Jos kameranikin olisi ollut käytössä, olisin näyttäytynyt muille punaisena kuin paprika. Sekin olisi ollut fiksumpaa kuin pääni näkyminen silloin, kun hitaasti etenevää nimenhuutoa kuunnellessani asettelin itselleni kuusenkerkkäviiksiä. Piti saada kokeilla.
Valtaosa etäkokouksistani on ollut sillä tavoin suljettuja, että niiden keskustelut on pitänyt pitää salassa ulkopuolisilta. Kun olin jo kovin tottunut siihen, etteivät muut kuule eivätkä näe, ellen ole avannut mikrofonia tai kameraa, unohdin, että suurin osa elämästä on (onneksi) muuta kuin kokoustelua yksin suljetussa tilassa.
Niinpä koin hetki sitten varsin luontevaksi jumpata kasvojani hississä oudosti ilmehtien – muistamatta, että ovien avautuessa niiden takaa voi löytyä hämmentynyt naapuri. Hei vaan ja hauskaa kesää!