Synnyinkotini naapurissa asui helluntailainen perhe, eikä 1970-luvulla punaisen talon katolla taatusti törröttänyt televisioantennia.
Se taisi kismittää perheen aikuisia poikia, koska aika useasti he sattuivat piipahtamaan meille silloin, kun telkkarista tuli hiihtoa tai yleisurheilua.
Ilmiselvästi he olivat urheilusta kiinnostuneita mutteivät uskaltaneet jumittua meillekään pitkäksi aikaa sitä seuraamaan.
Jostakin syystä he kysyivät aina: ”Onko tämä suora lähetys?” Taisin joskus vinoilla, mitä väliä sillä on. Vai oletteko kenties urkkineet etukäteen tiedot tapahtumista?
Naapurin isäntä muutti tuonilmaisiin vuoden 1986 kevättalvella, ja nykyään taloa pitää kesäpaikkanaan perheen vanhin poika, Helsingissä ja Espanjassa muina vuodenaikoina asuva entinen bussikuski.
Antenni ottaa nyt tuulet vastaan sekä talon että aitan katolla. Aurinkorannikolla talvisin saarnaava isäntä on myös hyvin perillä esimerkiksi espoolaisen juniorikiekkoilun tapahtumista.
Muista veljeksistä minulla on hintelästi havaintoja, koska tekomaisemissani käydessäni en luuhaile kirkonkylällä. Nuorimman olen bongannut tenniksenpeluusta, joten kaipa urheiluinto saa nyt kukkia henkilökohtaisellakin tasolla.
Vanhempani muistelivat, että veljekset olivat penskoina kovia rakentelemaan hyppyrimäkiä mutta että kesäisin maalaistalossa kuntoiltiin heinäpellolla.
Ovat tainneet helluntailaiset ylipäänsäkin antaa periksi tiukimmista periaatteistaan.
Veikkaan, että heidän telkkarimieltymyksensä ovat keskimäärin maallistuneemmat kuin omani. En nimittäin jaksa katsoa sekuntiakaan näitä putouksia ja selviytyjiä enkä muutakaan hömppää ja kanssaihmisten nolaamiseen tähtäävää moskaa.
Helluntailaisten suhtautumista urheiluun muutti ilmeisen radikaalisti muutaman kilometrin päästä synnyinkodistani maailmalle kävellyt Sari Essayah.
Jo ennen Essayahia arvomitalinsa sai Tapparan Erkki Lehtonen, joka ei koskaan uskoaan tuputtanut muttei salaillutkaan.
Sittemmin kyseisen kirkon jäsenistä tunnetuksi on tullut ainakin pikaluistelija Mika Poutala. Hienoja ihmisiä ja urheilijoita koko kolmikko!
Myös urheiluihmisistä osa on raivokkaita uskonnon – erityisesti kristinuskon vastustajia. He kokevat suorastaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi nähdessään verorahoillaan kustantaman kanavan välityksellä, itse ostamastaan vastaanottimesta, että urheilija tekee ristinmerkin ennen suoritustaan.
He lähestulkoon oksentavat havaitessaan islaminuskoisen juoksijan kumartavan voittonsa jälkeen Mekkaan päin. Panevat vuorenvarmasti television äänettömälle, kun musta amerikkalaisurheilija erehtyy kiittämään haastattelussa Jumalaa.
Olen lukenut sellaistakin, että Brasiliaa kannattanut jalkapallofanaatikko vaihtoi suosikkijoukkuettaan, koska Selecao Brasileira kokoontui keskiympyrään kiitosrukoukseen voitettuaan maailmanmestaruuden vuoden 2002 kesällä. Se oli minulle, Saksan kannattajalle, sen MM-finaalin ainut ilonaihe.
Koska tunnustaudun kristityksi, minun pitäisi samalla logiikalla hylätä suosikkini, koska tulevassa MM-turnauksessa sen riveissä pelaa muslimi Mesut Özil.
Vaan on se kumma juttu, kun ei se minua häiritse pätkääkään, vaikka taatusti olen ateistisuvaitsevaiston mielestä suvaitsematon rasisti, fasisti ja hihhulijeesustelija.
Sanovat, että uskoon tuleminen muuttaa ihmistä ulkoisestikin. Olen pannut merkille, että uskon menettäminenkin tekee niin.
Kolmiloikan ME-mies Jonathan Edwards oli aikoinaan yksi suosikkiurheilijoistani. Hän oli niin harras kristitty, ettei mielellään kilpaillut sunnuntaisin.
Silloin Edwardsista säteili rauhallista hyväntuulisuutta ja muiden huomioon ottamista. Sitten, kaiken mahdollisen saavutettuaan, Edwards ilmoitti kääntyneensä ateistiksi.
Näen häntä nykyään kansainvälisissä arvokilpailuissa usein lähietäisyydeltä hotelliaamiaisilla. Hänestä on tullut vaitelias, suorastaan umpimielisen ja ahdistuneen oloinen, huomeniin vastaamaton miekkonen.
Antakaa, hyvät vapaa-ajattelijat sun muut ateistit ynnä agnostikot, meidän uskovien urheiluihmisten pitää omat juttumme, tuntuvatpa ne teistä kuinka iljettäviltä tahansa. Hyvää me niillä tarkoitamme. Teillekin.
Näin pääsiäisviikolla, minun mielestäni vuoden suurimman juhlan aikana, iloitsemme siitä, ettei jääkiekkoilun SM-finaaleja pelata pitkänäperjantaina.
Ehtii sitä taas lauantaina ja maanantaina. Vaikka vain siitä ilosta, että hauta on tyhjä, ja puolentoista kuukauden päästä lauletaan Suvivirttä!
