Akse Petterssonin ohjaama ja yhdessä Johannes Ekholmin kanssa kirjoittama Kaspar Hauser täyttää katsomoita Q-teatterissa. Näytelmän ytimessä ovat digiajan kasvatit, joiden peukalot ovat kasvaneet kiinni joystickeihin reaali- ja pelimaailman rajojen hämärtyessä. Näyttelijäkolmikko on hillitön.
Ihan kuin olisi nuijalla isketty! kuuluu napakka tiivistys Q-teatterin ulko-ovella.
Tunturikadulle purkautuu hyväntuulisesti naureskeleva yleisö, joka hajoaa pimeyteen jatkamaan elämäänsä näytelmän kuvaamassa maailmassa – tai maailmoissa.
Ohjaaja Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin kirjoittama Kaspar Hauser haarukoi hillittömällä tavalla nykyajan ilmiöitä ja mäiskii elämänmenoa riippuvuuksineen.
Ytimessä ovat 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välisenä aikana syntyneet digiajan kasvatit, joiden peukalot ovat juurtuneet joystickeihin.
Tämä sukupolvi elää välitilassa, sekoitetussa todellisuudessa, jossa videoprojektorien ja kameroiden avulla avataan ikkunat todellisuuden ja virtuaalimaailman välille.
Käsikirjoitus on saanut sysäyksensä syrjäytymisestä ja kasvanut teräväksi sukupolvikuvaukseksi.
Tyhjä taulu
Vuonna 1828 Nürnbergistä löydettiin heitteille jätetty nuori, jota alettiin kutsua Kaspar Hauseriksi. Pojan opittua puhumaan, hän kertoi olleensa koko ikänsä pimeässä kellarissa vailla kontakteja. Vesi ja leipä tuotiin tarjolle hänen nukkuessaan. Salaperäisen pojan kohtalona oli kuolla vain 21-vuotiaana puukoniskuun.
Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin kirjoittama näytelmä ei kerro kuitenkaan Kaspar Hauserin tarinaa, vaan kuvaa sitä, miten tällainen ”tabula rasa”, puhdas sielu ja tyhjä taulu, jossa ei ole minkäänlaista kokemuksen piirtämää jälkeä, näkee ja kokee meidän maailmamme.
Pojan elämä on ollut unta, pimeyttä ja sanattomuutta. Maailma, johon hän tavallaan syntyy uudelleen, on meluisa, valoisa, värien ja sanojen kyllästämä.
Ensimmäinen opetus on, että on haluttava koko ajan jotain, on haluttava haluamista.
Silmien väliin
Näytelmä ampuu silmien väliin sukupolvea, joka on tottunut paiskimaan töitä sairaana ja lomilla, pakkomatkailemaan, harrastamaan itsensä henkihieveriin, elämään trendien orjana sekä kellottamaan päivänsä televisiosarjojen aikatauluilla.
Nykypäivän pari-kolmekymppiset rikkovat kiviriippaperinteitä ja haluavat toimia juuri päinvastoin, vaikka totuus, kuten tiedämme, on sopeutua nykypäivän taloudellisiin realiteetteihin.
Nettisukupolvea on kutsuttu urbaanin ja globaalin markkina- ja mediakulttuurin kasvateiksi. He janoavat elämyksiä ja pakenevat todellisuutta second life -elämään virtuaalimaailmassa. He haluavat muutakin kuin rahaa ja menestystä. He haluavat, että työteko on hauskaa ja jännittävää. Heille työttömyys ei ole häpeä. Jos pomo on paska, työ on tylsä ja ilmapiiri mättää, niin loparit otetaan sumeilematta.
Kaspar Hauser on yhteen liimattu kollaasi henkilöitä ja tilanteita. Juoni lohkeilee, mutta visuaalisuus ja näyttelijöiden pursuava energia vetelevät laastareita murtumakohtiin.
Kyvykäs kolmikko
Vimmaiset ja hillittömät Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala ovat Kaspar Hauserinsa nielaisseet. Kyvykäs kolmikko taitaa suomalaisuuden otsamerkit, melankolian ja herkkänahkaisuuden, jos kohta riehakkaan revittelynkin.
Ville Seppäsen ja Martti Tervon lavastus, valot ja videot ja Kasperi Laineen äänet maalaavat näyttämölle somettavan digisukupolven koko kuvan. Ida Järvisen live-video hönkii katsomossa, kulisseissa ja kadulla.
Muutama väljähtyneen kaljan makuinen kohtaus esitystä laimentaa. Avioparin ruokapöytäsanailu ja muutamat turhaan pitkitetyt sketsipalat notkauttavat timmin rytmin.
Esitys räkänaurattaa, mutta sen syvempi anti on jokaisen omassa pääkopassa. Riippuu katsojasta, onko se ”so, what” vai ”jess”.
Rauli Baddingin Paratiisin kuorruttaessa maisemaa, ”oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan”, silmien eteen piirtyy harmoninen näky sukupolvet yhdistävästä taistelusta maailman ja luonnon pelastamiseksi.
Vai onko sekin kuva vain piikki kuntosaleilla pyörät satuloivalle sukupolvelle?
Comments are closed.