Viranomaiskaavakkeet, poliittiset selonteot, kunnalliset tiedotteet ja lukuisat arkisetkin tekstit ovat melkoista palapelin ratkomista kymmenelle prosentille suomalaisista. Erityisen, yleiskieltä ymmärrettävämmän selkokielen tarvitsijoita on aiempaa enemmän. Selkokielen kirjoittajan tehtävä ei ole yhtä umpisolmua, mutta tarkkuutta ja pohdintaa se vaatii.
Ylöjärveläinen Elli Niemi tarttuu Leija-lehteen kehitysvammaisten työtuvalla Soppeenmäessä.
Hän tarkastelee sivuja kiinnostunein silmin ja ryhtyy lukemaan rauhallisesti ääneen, sormella riviä seuraten.
Kyse ei ole mistä tahansa lehdestä. Aviisi on Niemelle portti tiedon ja ymmärryksen maailmaan. Se on näet kirjoitettu selkokielellä eli erityisellä, yleiskieltä helppolukuisemmalla ja ymmärrettävämmällä kielimuodolla. Tavanomainen kielenkäyttö voi olla Niemelle turhan kiemuraista.
Selkokieli on Niemelle tuttua kauraa: hän lukee sillä kirjoitettuja lehtiä joka aamu.
– Mikkolan työtuvalla luemme viikoittain selkokielisiä lehtiä porukalla. Näin saamme tietoa maailman tapahtumista, tuvan ohjaaja Keijo Rouhiainen kertoo.
Niin ikään kirjat, netti ja viralliset kaavakkeet ovat tarjonneet Niemelle ymmärrettäviä tekstirivejä.
Työtupa on saanut selkokielisiä kaavakkeita ainakin pankista ja Kelalta.
– Niiden läpi käyminen kuuluu tupamme aikuiskasvatukseen, Rouhiainen selittää.
– Toki koko ajan pyrimme myös kommunikoimaan selkokielellä täällä tuvalla, hän lisää.
Tarpeeseen on herätty vastaamaan
Selkokielen tarve on lisääntynyt reilun kymmenen vuoden aikana. Selkokeskus kertoi tammikuun lopussa, että tällä haavaa yli 500 000 suomalaista eli kymmenisen prosenttia kansasta hyötyisi selkokielestä.
Tarve on lisääntynyt muun muassa siksi, että vanhusten, maahanmuuttajien ja erityisopetusta tarvitsevien määrä on kasvanut. Selkokielihän on avain tietoon niille, joilla on vaikeuksia ymmärtää tavallisen tekstin tai puheen olennainen sisältö.
Vaikeus voi olla synnynnäinen, tulla vanhuuden myötä tai johtua siitä, että ihminen ei puhu suomea äidinkielenään.
– Mutta selkokieli voi olla hyödyllistä kenelle tahansa. Esimerkiksi sillä kirjoitettu vanhemmuuden opas saattaa olla hyvä apu väsyneelle äidille. Selkeästi esitetty tieto löytyy oppaasta nopeasti, Leija-lehden päätoimittaja Jaana Teräväinen huomauttaa.
Teräväinen ja vapaa kirjoittaja Tuula Puranen ovat huomanneet, että selkokielen kasvavaan tarpeeseen on herätty. Heidän työssään kysyntä on tosin ollut tasaista, vailla isoja piikkejä.
– Entistä enemmän esimerkiksi kuntien ja kaupunkien vapaa-aika- ja sosiaalipalveluiden tekstejä kirjoitetaan myös selkokielellä. Tarjotaan vaikkapa ymmärrettävä Miten käytät uimahallia? -teksti, Puranen kertoo.
– Evira taas julkaisi oppaan turvallisesta ruoanlaitosta. Jonkin verran on jo sitä, että selkokielisen tekstiversion tekemistä pidetään itsestään selvänä, Teräväinen iloitsee.
Valtaosa tämän päivän selkokielisistä teksteistä jakaa perustietoa julkisista palveluista ja yhteiskunnasta.
– On hyvä, että on virallista tiedotusta. Se auttaa selkokielen tarvitsijoita selviytymään arjesta, Teräväinen sanoo.
Tarjolla on myös selkolehtiä, -uutisia, -kaunokirjallisuutta, -tietokirjoja, -sarjakuvia ja -videoita.
Naiset kuitenkin arvioivat, ettei selkotekstejä ole tullut lisää samaan tahtiin kuin tarve on kasvanut.
– Kun tarvitsijoita on kymmenen prosenttia suomalaisista mutta tarjolla on muutama lehti, Ylen selkokieliset uutiset ja parisataa kirjaa, niin onhan materiaalia suhteessa aika vähän, Teräväinen räknää.
Tuttuja sanoja, selkeitä rakenteita
Selkokielellä on omat pelisääntönsä. Silti sen kirjoittaminen alkaa samasta pisteestä kuin muukin kynäily.
– Tärkeää on tietää kohderyhmä. Mikä on sen lähtötaso, eli mitä asioita sen oletetaan jo tietävän? Puranen selittää.
Esimerkiksi Kela voi olla tuttu asia kehitysvammaiselle mutta suuri tuntematon maahanmuuttajalle. Maahanmuuttajalle kenties tuttu käsite budjetti taas täytynee selittää kehitysvammaiselle.
– Sama selkokieli ei toimi kaikille. Kun kirjoitetaan tekstiä, jolla ei ole rajattua kohderyhmää, on tehtävä kompromisseja ja kirjoitettava keskiarvoselkokielenkäyttäjälle, Teräväinen sanoo.
Selkotekstiin on valittava tuttuja sanoja. Vieraat sanat on selitettävä.
Jotta tekstissä pysyisi kärryillä, se on rakennettava etenemään tutuista asioista uusiin. Aukkoja ei saa jättää. Myös lauserakenteiden täytyy olla helppolukuisia.
– Ei pidä käyttää krumeluureja. Esimerkiksi lauseenvastikkeita ei suosita, Puranen kuvailee.
Ennen kirjoittamista on mietittävä myös käyttötarkoitusta. Lastenkirjasta rakennetaan erilainen kuin virallisesta lomakkeesta, esitteestä tai videosta. Vaikka selkokieli on pelkistettyä, siinäkin on tekstilajeja – ja yleensä ne nimetään tekstin ohessa.
– Otsikoihin, väliotsikoihin ja ingresseihin on kiinnitettävä huomiota. Jo otsikossa pitää kertoa, mistä tekstissä on kysymys, päätoimittaja sanoo.
Vaikka selkokielen kirjoittaminen vaatii huolellisuutta ja pohdintaa, ammattilaiskaksikko ei pidä sitä vaikeana.
Mutkikkaan tekstin muuntaminen selkokieliseksi ei ole toivotonta. Se vain vaatii malttia.
– Teksti pitää purkaa osiinsa. Ensin täytyy selvittää itselleen, mistä aiheessa on kysymys ja mitä termit tarkoittavat. Kun villakoiran ydin on selvä, ryhdytään rakentamaan tekstiä uudelleen. Liikkeelle lähdetään siitä, mikä on kohderyhmälle lähin ja konkreettisin asia, Puranen selittää.
Kaksikko toteaa rohkaisevasti, että hyvää yleiskieltä taitava oppii varsin vaivatta tuottamaan selkotekstiä.
Ammattilaisenkaan ei ole käytävä erityistä koulutusta; Teräväinen ja Puranen ovat tiedotusopista valmistuneita toimittajia. Erilaisia kursseja on toki tarjolla.
– Leija-lehti on meidän korkeakoulumme, Puranen korostaa kirjoittamalla oppimista.
– Kuka tahansa voi nimetä tekstinsä selkokieliseksi, mutta selkomerkkiä on haettava, ja sen myöntämistä kontrolloidaan, Teräväinen huomauttaa.
”Ei tasaista tietämyksen mattoa”
Mikkolan työtuvalla selkokieli kukkii kiitettävästi, mutta kaikki kielimuotoa tarvitsevat eivät ole sen äärelle löytäneet.
– Joissain piireissä selkokieli on hyvin tiedossa. Mutta paljon on sellaista, ettei selkokielestä ole hajuakaan. Ei ole tasaista tietämyksen mattoa, Puranen arvioi.
– Mistä esimerkiksi maahanmuuttaja saa tietoa, että tällaista kieltä on olemassa? Teräväinen kysyy.
Kaksikko painottaakin, että avainasemassa ovat selkokieltä tarvitsevan läheiset. He voivat saattaa tarvitsijan kielimuodon lähteille.
Keskivertosuomalaisellekin selkokieli voi olla vieras juttu. Usein sanaa käytetään, kun tarkoitetaan vain yleisesti ottaen ymmärrettävää ilmaisua.
Mutta työtoverukset katsovat tulevaan luottavaisina: kasvava tarve lisännee tarjontaa ja sitä myötä myös tietoisuutta.
