Tähän aikaan vuodesta haluttaisi toisaalta mennä talviunille kuin karhu ja tulla vasta helmikuun puolivälissä availemaan ulko-ovea ja haistelemaan kevään tuloa.
Ei tarvitsisi liukastella umpipimeässä. Pimeys ei ole siinä pahinta, vaan keli. Hyvin usein tähän aikaan kaikki kulkutiet ovat petollisen liukkaita, koska lunta sataa ja jäätyy ja sulaa osittain ja taas jäätyy. Tosin, onhan siihen opittu, vuodenaikojen vaihtuminen on meillä osa luonnollista vuodenkiertoa.
Vaikka on pimeää ja välillä sataa ja on liukasta, silti tänä vuoden pimeimpänä aikana on myös mukavaa, tapahtuu paljon. Pikkujouluja ja muita joulujuhlia vietetään riehakkaammin tai hillitymmin, kukin porukka tavallaan. Ne ihmiset, jotka osallistuvat yhdistysten ja yhteisöjen toimintaan, ovat juuri nyt tavattoman toimeliaita. Joulumyyjäisiä suunnitellaan ja järjestetään, ahkerat kädet tekevät koristeita, neulovat, ompelevat, punovat, liimaavat ja leipovat. Joulu on jo ovella, ainakin niille, jotka tekevät jotakin myyjäisiin. Ja meitä on paljon.
Ajatuksiini on jo lapsena syntynyt vuodenkierrosta tietynlainen visuaalinen kuva. Siinä on vähän kuin hyvin nousseen limpun poikkileikkauksen ääriviivat, jonka vastakkaiset alamutkaa ovat melko terävät ja oikealle laskeva ”alamäki” on huomattavasti loivempi ja pidempi kuin vasemmalta nouseva ”ylämäki”.
Kiertosuunta on siis myötäpäivään. Vuosi ei ala tammikuun alusta vaan vasemmalta alhaalta terävästä kulmasta. Siinä on syyskuun alku kansakoulun alkamisajan mukaan. Siitä lähdetään kapuamaan ylämäkeä joulua kohti. Joulu sijoittuu vuodessani ylämäen loppuun, mutta ei ihan ylös. Se ylämäki jouluun yrittää olla pimeää, mutta juuri kaikenlainen touhuaminen valaisee sitä.
Joulusta tammikuun puoliväliin liu’utaan ”vuosilimpun” korkeimman kohdan yli. Vuoden vaihtumiseen ei kiinnitetä huomiota. Mutta sitten alkaa pitkä loiva alamäki, ihana valkeneva kevättalvi. Siihen on kauan tehnyt mykkyrän kesäaikaan siirtyminen maaliskuun lopulla, mutta ehkä siitäkin ajanveivausturhakkeesta päästään lopulta eroon.
Vuosimielikuvani ei muuttunut peruskoulun tullessa ja koulujen kesäloman lyhetessä. Se oikean alanurkan piste on luonnollisesti toukokuun loppu. Silloin loppui koulu ja alkoi pitkä ja ihana kesäloma. Kesä on lievästi alaspäin kaartuva viiva, joka päättyy syyskuun alkuun.
Mutta nyt olemme vielä pinnistelemässä tuota pimeää ylämäkeä joulua kohti parhaamme mukaan. Kaikki eivät osallistu myyjäisiin, mutta on niitä muitakin pimeänunohtamiskeinoja. Voi käydä kuntosalilla tai uimahallissa tai pitää teemoitettuja illanistujaisia kaveripiirissä. Niille, jotka puurtavat pitkää päivää tavallisissa päivätöissä, vapaa-aika on melkein pelkkää pimeää. Olen sitä aikoinani kokenut paljonkin. Silloin piti vain viikonlopuista ottaa irti kaikki mahdollinen valoisa aika ja joka vuosihan sinne talvipäivän seisaukseen päästiin ja voitiin huokaista helpotuksesta: valoa kohti mennään.
Toiset kokevat syyspimeän mukavana rauhoittumisaikana, vetävät verhot kiinni, lukevat, kuuntelevat musiikkia ja antavat ajan kulua. Tiedän kyllä, että läheskään kaikki eivät voi tehdä mitä haluavat. On lapset ja kotityöt ja työmurheet ja vaikka mitä. Kiirettä pitää aamusta iltaan, ei ehdi miettiä vuodenkiertoja saati talviunia, voi voi.
Tämä ajatussotkuni päättyy siihen, että olkoot mäyrät ja karhut talvihorroksessa, ihmiselle se ei sovi. Nastakengät jalkaan, varusteiksi heijastinliivi ja otsalamppu, niillä pärjää pitkälle. Ja viritetään niitä tunnelmavaloja valaisemaan pihoja ja portinpieliä, valaisevat ajatuksiakin.
ARMI SAARELA
Lue Armi Saarelan aiempia kolumneja:
Armi Saarela: Syödä elääkseen vai elää syödäkseen?
Armi Saarela: Ilmastonmuutosajatuksia – nuorena tuskin olisin kerännyt roskia maantienvarresta
Armi Saarela: Haluaako joku todella katsella ja kuunnella rivouksia ajankulukseen?
Armi Saarelan kolumni: Olemme itsepalvelijoita salasanojen ja koodilukujen viidakossa
