Taas kerran olympiakisojen alla iso osa suomalaisista urheilun seuraajista hyppää pessimismin liukkaille jalaksille ja toitottaa: ”Suomi saa Sotshista korkeintaan kaksi mitalia, ja nekin ovat pronssisia!”
Voi sitä besserwisserismin hehkua, kun hiihtäjä kaatuu tai Mäkäräis-Kaisalta lipsahtaa kulta viimeisen laukauksen hutiin:
”Mitä minä sanoin – surkeita luusereita kaikki!”
Sitten on heitä, joiden mielestä tarvitaan suoranainen ihme, jotta saataisiin enemmän kuin kolme mitalia.
He ovat varmaan lähempänä realismia kuin pessimistit, mutta ihmeitähän tapahtuu koko ajan.
Rikkiviisainkin uusateisti joutuu peilin edessä tunnustamaan olevansa suuri ihme. Ei hän osaa selittää, miten on mahdollista, että kuvastimesta katsoo juuri hän.
Meistä jokaisen olemassa oleminen on huomattavasti suurempi ihme kuin yllättävinkin urheilun sankariteko, joita talviolympiahistoriakin on kyllä pullollaan.
Niistä tunnetuin lienee USA:n yliopistopoikien kiekkokulta Lake Placidissa 1980.
Minäkin tuuletin, kun Neuvostoliiton tähtivahti Vladislav Tretjak hölmöili USA-pelissä, ja hänet otettiin vaihtoon.
”Ylimielinen kommunisti sai, mitä halusi”, ajattelin lauantaisena aamuyönä puoli kolmelta.
Kuinka ollakaan, podin MM-turnauksen välipäivänä keväällä 1991 a) kovaa koti-ikävää ja b) vielä kovempaa kankkusta Helsingin jäähallin kahviossa miettien laiskasti, mistä väsäisin jutun.
Huomasin tutun hahmon nurkkapöydässä. En tiedä, minkä kohtauksen sain, mutta lampsin Tretjakin luokse, esittelin itseni ja pyysin haastattelua.
Hän vinkkasi tulkin paikalle, ja pari tuntia myöhemmin löin pisteen puolen sivun jutulle kolmeen maakuntalehteen. Ylimielinen kommunisti olikin osoittautunut mitä sydämellisimmäksi herrasmieheksi – Montreal Canadiensin kykyjenetsijäksi silloin.
Sittemmin Tretjak näkyy väittäneen, että olisi pystynyt siihen, mihin Vladimir Myshkin ei: estämään ihmeen.
En usko. Niin vain oli tapahtuva.
Juha Mieto hävisi samoissa kisoissa 15 kilometrin hiihdon kullan sadasosasekunnilla Thomas Wassbergille.
Ovat laskeneet, että jos Mietaa olisi ajanut aamulla partansa, järjestys olisi vaihtunut. Niin varmaan, mutta sitten olisi ihme jäänyt tapahtumatta.
Helena Takalo herätettiin Innsbruckissa 1976 väitteellä, että hänen dopingnäytteestään kultaisen vitosen jälkeen olisi löytynyt kiellettyjä aineita.
Yleensä dopingista narahtaneet toivovat ihmettä tapahtuvaksi ja valheita läpi meneviksi, mutta Hellulle kävi sellainen ihme, että selvisi hänen ja Galina Kulakovan pullojen sekaantuneen.
Päinvastainen ihme toteutui Yrjö Salpakarille Sapporossa 1972, kun 20 kilometrin ampumahiihdon kulta vaihtui viitossijaan taulujen tarkistuksessa. Yksi kuti oli mennyt millin osia ohi.
Samoissa kekkereissä Puolan Wojciech Fortuna leijui suurmäen kilpailuissa ensimmäisellä hypyllään peräti 111 metriä, kun seuraavaksi paras jäi 103 metriin.
Toisellaan Fortuna pääsi 87,5 metriä, mutta kultaa tuli. Amerikkalaiset laskekoot, kuinka suuri todennäköisyys sellaisella hypyllä olisi ollut päästä juhlimaan.
Hehän olivat räknänneet viime viikon alussa senkin, että Tapparan mahdollisuudet pudota Liigan pudotuspeleistä olivat siinä vaiheessa 1:1 400 000.
Ihmeitä tapahtuu taatusti Sotshissakin. Mitähän ne voisivat olla?
Pekka Koskelalle kultaa tuhannesosan erolla, yhdistetystä joukkuemitali, naisleijonat finaaliin, Marit Björgenille vain neljä pronssia, Thomas Morgensternille kolme kultaa, selostajat lausuisivat Tomas Churavyn nimen oikein (siis ”Huraavi”)…
Eniten toivon kuitenkin sellaista ihmettä, että kaikki maailman tiedotusvälineet jättäisivät politikoinnin ja keskittyisivät urheilun raportointiin.
Ja että kaikki terroritekoja suunnittelevat toteuttaisivat mummoni ohjetta ”tutki tunnoltasi, niin älysi vastaa”.
