Ensi sunnuntaina tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Viro julistautui itsenäiseksi. Millaisia jälkiä jatkuva seurannan ja painostuksen alla eläminen jätti heimokansamme ihmisiin?
Kadri, 8 v.
Kahdeksanvuotias Kadri on unohtanut matematiikan kirjan kotiin. Opettaja lähettää tytön hakemaan sitä, kun koti on melko lähellä koulua. Avainta kotioveen sovittaessaan hän pelästyy silmittömästi. Kotiovesta ryntää ulos vieras mies, joka juoksee hänen ohitseen sanaakaan sanomatta. Kadri nappaa kiireesti unohtuneen kirjan mukaansa ja palaa kouluun. Luokkaan päästyään hän istuu kaksoissisarensa Marin viereen sydän jyskyttäen. Välitunnilla hän vetää Marin loitommalle ja kertoo hänelle, mitä kotona tapahtui. Mutta vain Marille, ei kenellekään muulle. Se hänelle on opetettu jo varhain kotona. Ei ole hyvä puhua vaarallisista asioista ääneen.
– Muistan pelon, elämään jonkinlaisessa pelkokammiossa, näkymättömässä mutta tuntuvassa. Pelon ote ylsi kaikkialle. Monet yrittivät kapinoida sitä vastaan. Kun ajattelen (lapsen)sieluni silmin aikuisia – opettajia, kyläläisiä, talonpoikia, isän pappiskollegoja, sukulaisiamme – huomaan heidän jokapäiväisessä käytöksessään, asenteissaan, puheissaan epävarmuutta, jonka takaa kuulsi pelko jokaisen uuden päivän edessä. Joillakin se oli kätkettyä, toisilla selvästi päälle päin näkyvää. Tuolloin puhuttiin vähän ja kuiskailtiin paljon. Pian suuri osa ymmärsi, että viisaampaa, turvallisempaa on luopua kuiskailustakin. Totalitaariset järjestelmät haluavat kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Kansalaisia ei saa jättää omiin oloihinsa, heidän ei saa antaa sulkeutua edes itseensä. Heitä on sysittävä koko ajan…
Tiit, 20 v.
Kaksikymmenvuotias Tiit sujauttaa taskuuni pienen paketin ja kuiskaa: ”Kuuntele tämä vasta kotona.” Viru-hotelliin päästyäni avaan paketin. Löydän sieltä c-kasetin. Piilotan sen laivaan lähtiessä paitani sisään, piiloon tullimiehiltä. Se kulkee vaivatta tullin läpi. Kun lähdemme bussilla Helsingistä kohti Ylöjärveä, panen kasetin soimaan. Se sisältää virolaista hengellistä musiikkia, jonka Tiit ystävineen on salaa äänittänyt laitteilla, jotka eräs toinen suomalaisryhmä salakuljetti osina Tallinnaan.
Kerron matkatovereilleni, että Tiit on juuri palkittu erinomaisesta diplomityöstään Teknillisessä korkeakoulussa. Hän on juuri valmistumassa arkkitehdiksi.
Muutaman viikon kuluttua saan kuulla, että Tiit on erotettu korkeakoulusta liiallisen kirkollisen aktiivisuuden vuoksi ja lähetetty armeijaan.
Seuraavalla Tallinnan matkallani ystäväni Jaan kääntää minulle Tiit-alokkaan kirjeen:
”Sain naapurin vihosta repäistyä paperin. Kirjoitan salaa polven päällä. Kirjoitustarpeista on kova pula. Kaikki mitä otin mukaan hävisi puolessa tunnissa. Päivä alkaa klo 5-6 ja päättyy teoriassa klo 23, mutta öisin masit opettavat meitä alokkaita. Viime yö oli hirvittävän väsyttävä. Simputusta, pilkkaamista. Heitettiin saappailla ja jakkaroilla. Päivällä sulkeisia ja juoksuttamista auringon paahteessa. Koko peli on piinallista. Meitä virolaisia on kymmenen…”
Jüri, 23 v.
Kaksikymmentäkolmevuotias Jüri on hyvästelemässä nuorta vaimoaan ja kahta pientä lastaan palatakseen Helsinkiin. Hän on saanut ensimmäisenä ylioppilaana sodan jälkeen tilaisuuden opiskella teologiaa Helsingin Yliopistossa. Edessä on viikkojen ero perheestä. Se tekee kipeää. Enemmän häntä kuitenkin arveluttaa pieni paketti, jonka hän juuri on pannut päällimmäiseksi kassiinsa. Ovella vielä suukko vaimolle ja sitten menoksi.
Muutaman askelen otettuaan Jüri palaa takaisin, ottaa paketin laukustaan, antaa sen vaimolleen ja sanoo: ”Älä avaa tätä, mutta piilota tämä jonnekin mistä kukaan ei voi sitä löytää!”
Satamassa hänet vedetään heti sivuhuoneeseen. Kolme tullimiestä alkaa perusteellisesti tutkia hänen matkatavaroitaan. Kun mitään ei löydy, häneltä kysytään tiukasti: ”Onko teillä jossakin vielä jotakin, minkä aiotte viedä Suomeen?” Jüri vastaa, ettei ole.
Hänet johdatetaan pieneen koppiin, jossa suoritetaan perusteellinen ruumiintarkastus. Mitään ei kuitenkaan löydy. Tullivirkailijat näyttävät pettyneiltä, mutta sanovat: ”No hyvä, voitte mennä.”
Georg Ots-laivassa istuessaan Jüri muistelee tapaamistaan hyvän ystävänsä kanssa lähtöä edeltävänä päivänä. Ystävä oli soittanut, tullut käymäään ja pyytänyt toimittamaan pienen paketin suomalaiselle ystävälleen Helsingissä. Mukana oli sekä osoite että puhelinnumero. Jüri huokaa syvään: Tämäkin ystävä on siis joutunut KGB:n ruuvipenkkiin. Enpä olisi uskonut.
Jüri huokaa toisen kerran. Mikä panikin hänet jättämään sen onnettoman paketin kotiin. Jos hän olisi ottanut sen mukaansa, tulli olisi löytänyt sen. Ja niin hän olisi ruuvipenkissä. Jotta voisi jatkaa opintojaan, hänen olisi pakko suostua tekemään tiettyjä palveluksia KGB:lle.
Niin tai näin, järjestelmä ei anna anteeksi. Kun Jüri seuraavan kerran palasi kotiin, hänelle ilmoitettiin, ettei hänen matkustuslupansa ole enää voimassa.
– Totalitaarisen järjestelmän rikosluetteloon kuuluu kymmenien ja taas kymmenien miljoonien ihmisten eettinen kovettaminen ja vammauttaminen. Heitä ei tuhottu fyysisesti. Heidät pantiin tekemään sellaista, mitä he eivät olisi normaalisti toimivassa 1900-luvun valtiossa ikimaailmassa tehneet. Eivätkä järjestelmän saavutukset tähän jääneet: suuri osa aivopestyistä alkoi pitää vallitsevaa tilannetta normaalina.
En osaa olla hämmästelemättä sitä, kuinka nopeasti neuvostomiehittäjät saivat virolaiset mukaansa tuhoamaan valtiota, rikkomaan perustuslakia, kuinka suureksi kasvoi niiden virolaisten joukko, jotka astuivat vieraan vallan palvelukseen, ryhtyivät myötäjuoksijoiksi, hovirunoilijoiksi, käskyläisiksi, pyöveleiksi.
Akateemikot ja kansantaiteilijat, rakennussuunnittelijat ja muurarit, agronomit ja karjakot, jotka halusivat pysyä elämässään eteenpäin pyrkivien killassa tai pyrkiä siihen, osallistuivat silmä räpäyttämättä tähän joukkohourintaan.
Jaan, 54 v.
Jaan Kiivit oli 54-vuotias, kun hänet pari päivää järkyttävän Estonia-onnettomuuden jälkeen vihittiin Viron kirkon arkkipiispaksi. Oli kulunut kolme vuotta Viron uudelleen itsenäistymisestä. Aamulehdelle antamassaan haastattelussa hän totesi miehitysajasta: ”Tämä aika on jättänyt minuun ja kaikkiin virolaisiin vammoja ja tapoja, joista emme koskaan pääse irti. Sen sijaan, että nyt on kaikki huomio kiinnitetty neuvostovallan aiheuttamiin taloudellisiin ja ympäristötuhoihin ja aineellisiin menetyksiin, pitäisi voimakkaasti keskittyä korjaamaan niitä tuhoja, joitta kommunistien valta aiheutti ihmisissä.”
Virkaanastujaissaarnassaan hän kohdisti sanansa maanmiehilleen: ”Rikollisuus, korruptio, epäluottamus, kateus ovat ominaisia sille, joka ymmärtää vapautensa väärin. Orjuutemme on jäänyt taakse, mutta unelmien kotimaa kaukana saavuttamattomissa. Meitä ei auta parempi talousjärjestelmä eivätkä paremmat lait. Todellisen vapauden voi saada vain Jumalan lahjana.”
Lainaukset ovat Enn Soosaaren kirjasta Viron nurinkurinen vuosisata (Like 2011).
