Lähes jokainen ihminen kohtaa jossakin elämänvaiheessaan läheisen ihmisen kuoleman nostattaman surun. Suomalaisessa yhteiskunnassa kuolemasta on tullut varsin monelle ihmiselle vieras ja pelottava asia. Menetyksen kohdanneiden henkilöiden suru on hyvin yksityistä. Aina edes terveydenhoidon ammattilaiset eivät tiedä, miten he kohtaisivat surevan ihmisen. Ylöjärveläinen terveystieteiden tohtori Anna Liisa Aho puhuu huomenna torstaina Räikän Tietäjät -luentosarjan luennolla läheisen kuoleman jälkeisestä surusta, selviytymisestä ja tuen tarpeesta.
Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa yliopisto-opettajana työskentelevä Anna Liisa Aho on antautunut surututkimuksen tekemiseen. Hän on uranuurtaja lapsen kuoleman synnyttämän isän surun selvittämisessä.
Ylöjärveläinen terveystieteiden tohtori ja dosentti puhuu tärkeäksi kokemastaan aiheesta eli läheisen kuoleman jälkeisestä surusta, selviytymisestä ja tuen tarpeesta Räikän Tietäjät -luentosarjan luennolla torstaina 2. helmikuuta alkaen kello 18.30 Ylöjärven kaupungintalon Ylöjärvi-salissa.
Aho on surun matkasaarnaaja. Hän kiertää aktiivisesti puhumassa surusta niin terveydenhuollossa toimiville ammattilaisille kuin läheisen kuoleman kohdanneille omaisille.
Terveystieteiden tohtori arvostaa muun muassa Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n, Lapsikuolemaperheet ry:n, surunauha ry:n ja Suomen nuoret lesket ry:n tarjoamaa vertaistukea surutyötään tekeville ihmisille.
Ahon mielestä on paradoksaalista, että maailmassa on nykyään erittäin paljon tietoa surusta mutta samalla ihmisten suru on muuttunut erittäin yksityiseksi.
– Paluuta menneeseen ei ole, mutta jos jotakin voisimme ottaa opiksemme esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisesta yhteiskunnastamme, niin sieltä saisimme omaksua surun jakamisen ja yhdessä suremisen taidot, hän sanoo.
Miksi rouva purskahti kaupassa itkuun?
Anna Liisa Aho kuvailee ihmisten suremisen muuttuneen hyvin yksityiseksi.
– Aikaan, jolloin monta sukupolvea eli ja asui yhdessä, myös kuoleminen ja suru olivat kollektiivisia. Ihmiset kohtasivat kuoleman luonnollisena asiana. Omaiset hyvästelivät vainajan kaikessa rauhassa, ja hautajaiset soivat kaikille osallisille mahdollisuuden jakaa yhteinen suru.
– Nykyään ihmiset kuolevat sairaaloissa ja muissa laitoksissa. Hautaustoimistojen henkilökunnat huolehtivat arkuttamisista ja muista käytännön järjestelyistä. Hyvin harvat ihmiset käyvät hyvästelemässä vainajan välittömästi kuolinhetken jälkeen tai edes siunauspäivän aikana.
Aho on vakuuttunut siitä, että omainen pääsisi surutyössään luontevasti liikkeelle, jos hän kohtaisi kuolleen läheisensä.
– Asia muodostuisi todeksi surijan ajatuksissa, hän perustelee.
– Nykyään hautajaiset ovat yleensä kovin pienimuotoiset. Suvuille ja ystäville ei ole paikkaa eikä hetkeä surun osoittamiseen.
Aho kertoo tapauksista, joissa esimerkiksi ihmiset puhkeavat kyyneliin marketin tuotehyllyjen äärellä.
– Jokin tavara voi laukaista muistot, minkä seurauksena läheisensä menettänyt alkaa itkeä. Muut ihmiset eivät tiedä liikutuksen syytä.
Aho muistuttaa jo takanapäin olevista ajoista, jolloin suomalaisetkin käyttivät erilaisia merkkejä kertoakseen surustaan.
– Ihmiset pukeutuivat vuoden ajan mustiin vaatteisiin. He käyttivät suruhuntua sekä surunappeja. Ihmisillä oli selkeä suruaika.
Taito tuoda suruviesti
Yhteiskunnassamme kiinnitetään tätä nykyä huomiota muun muassa siihen, miten omaisille kerrotaan esimerkiksi onnettomuudessa tai rikoksen uhrina menehtyneen kuolemasta.
Anna Liisa Aho pitää erittäin hyvänä sitä, että eri viranomaisille laaditaan yhdenmukaisia ohjeita suruviestin välittämisestä.
– Pahimmassa tapauksessa omaiset ovat saaneet kuulla läheisensä kuolemasta puhelinsoitolla.
– Nykyään eri paikkakunnilla on kriisiryhmiä ja muita järjestäytyneitä organisaatioita, joiden jäsenet on koulutettu suruviestin välittäjiksi. Omaisen surutyön kannalta on erittäin ratkaisevaa, miten hän on saanut tiedon ja miten hän on päässyt työstämään asiaa.
Ahon mukaan myös terveydenhuollossa toimivat ihmiset tarvitsevat opastusta ja kouluttamista omaisen menettävän ihmisen surun kohtaamiseen.
– Meillä on esimerkiksi sairaaloissa ja laitoksissa töissä ammattilaisia, joilla ei ole riittäviä valmiuksia eikä taitoja kohdata surevia omaisia. Joku ammattilainen voi tehdä työuransa kohtaamatta ainuttakaan kuolemantapausta.
Oma kokemus auttaa paljon
Aho sanoo, että oma kokemus läheisen kuolemasta ja surun työstämisestä antaa luontevat valmiudet toisten ihmisten surun jakamiseen.
Anna Liisa Aho menetti 20-vuotiaana oman isänsä. Hänen äitinsä nukkui pois vuonna 2010, ja hänen veljensä sai iäisyyskutsun muutama vuosi sitten vain 45-vuotiaana.
– Kohtasin menetyksen, kun pienokaiseni kuoli vastasyntyneenä, hän kertoo.