Kipinän hetki

Urheilusta löytää harvoin mitään hauskaa. Paitsi Jortikan Hannun vääntämässä Turun murretta yläkroppa hikisenä ja paljaana pukukopissa.
Jortsut hiiteen. Urheilu ei ole hauskaa.
Sillä ketään ei saisi kohdella kaltoin. Urheilu ei totta vie ole kivaa siitä pikku tyypistä, joka tekee mitä se vaatii, vaikkei pääsisi edes maaliin. Saati kentälle.
Kevyt höntsäily pikku porukalla kylän laitamilla on taas toinen juttu. Siellä on yhteishenkeä. Nassikat tykkäävät kuin hullu puurosta, kun saavat viipottaa. Saavat vain olla. Mutta sitä ei kai urheiluna pidetäkään.
Omat, mieleenpainuvimmat hetkeni urheilu-uraltani eivät ole voitot.
Kaikista mukavinta on vuosien jälkeen tajuta, miten pyyteettömästi oma isäni kuskasi treeneihin, jaksoi aina tsempata. Vuosikaudet. Ostaa penteleen tyyriitä suksia. Pahimpaan lama-aikaan.
Aina oli kuuma mehu autossa odottamassa, kun treeni pimeässä, kylmässä korvessa päättyi. Aina oli isä lämmittämässä umpijäisiä käsiä tai jalkoja kisan jälkeen. Hän ymmärsi, miksi itkin.
Olin tavallista kylmäherkempi hiihtäjäksi. Sitten sain villasormikkaat, jotta pystyin kisaamaan pakkasen paukkeessa.
Piskuisen seurani valmentajat piirtyvät mieleeni yhtä vahvasti. Isot, lämminsydämiset köriläät.
Heillä oli ehkä vähän iso maha mutta sitäkin suurempi sydän. Jaksoivat vetää lajeja, jotka eivät olleet 1990-luvun suosituimpia.
Heillä oli kipinän hetki. Ja se hetki oli aina.
Köriläille tärkeätä oli auttaa. Kannustaa. Rutistaa karhuhalaukseen. Huolestua, jos luut alkoivat paistaa kyljistä läpi.
Ikävä kyllä huipulle tähtääviä urheilijoita on kahdenlaisia. On lähimmäisistänsä välittäviä sisupusseja.
Sitten on niitä, jotka treenaavat, siten kuin eräs suomirockyhtye aikanaan riimitteli. Urheiluhulluksi nimittelevät sitä, joka kaihoten katsoivat pakaroita jääkiekkoilijan.
Se naisia sai, sanoi sulkapallokuningas.
Eräänkin pääkaupunkiseutulaisen joukkueen pelaajat juhlivat 2000-luvulla playoffseja teemalla ”mahdollisimman monta hyvännäköistä mimmiä jatkoille”.
Eikä silloin puhuttu vaimoista.
Vähän sama juttu, kun entinen mies HPK:sta juoksi peliä edeltävänä iltana kultakypäriä kiinni.
Juoksi muttei koskaan saavuttanut. Olivat, penteleet, jo seuraavassa kuppilassa.
Nykyistä tasaisemmin resurssit kaikille jakamalla saavutettaisiin sitä todellista onnellisuutta, joka onnellisuuskyselyissä on aika paperin makuista.
Suomalainen kun tapaa vastata tavan vuoksi, jotta ”ihan hyvää”, vaikka todellisuudessa kuuluisikin ihan paskaa.
Ja niin usein jo taitaakin. Työelämästäkin kun on tullut huippu-urheilua. Tosin ilman joukkuetta, saati valmentajaa.
Se on se fiilis, jota etsit.
Siksi kompassin neula pyörii nykyduunarilla kuin entisellä yösuunnistajalla. Sokkona mennään, sokkona metsään.
Hei. Puhallettaisiinko peli poikki? Sillä tulevaisuus on nyt.
Aiempaa tasaisemmin nassikoille peliaikaa jakamalla saavutettaisiin todellista peli-iloa ja yhteenkuuluvuutta. Useita eri lajeja harrastamalla ei lapsi palaisi loppuun ennen rippikouluikää.
Enemmän rutistuksia ja kannustusta hiljaisille, kilteille puurtajille jakamalla saataisiin kaikki jatkamaan rakastamaansa lajia.
Silloin sisupussit eivät puurtaisi itseään hengiltä eivätkä narsistit juhlisi heikompiensa kustannuksella.
Silloin meillä kaikilla olisi kipinän hetki.

Kommentointi on suljettu.