Tassun alla

Suomalainen koira- tai hevosharrastaja ottaa harrastuksensa, ja varsinkin itsensä, tosissaan. Voi olla, että sama pätee kissoihin ja hamstereihinkin, mutta näistä piireistä minulla ei ole kokemusta. Enkä välttämättä haluakaan esimerkiksi persialaiskissapiireihin, koska näissä omissa ja ystävien kokemuksissa on ihan tarpeeksi hupia.
Ensinnäkin: Treeneihin ei mennä oppimaan, vaan treeneihin mennään näyttämään mitä osataan. Jos tuntemus omasta osaamistasosta on hiukkaakaan epävarma, niin kannattaa ottaa vähän koppava ilme. Se antaa vaikutelman, että olet agilityn ammattilainen.
Jos oma harjoitus menee huonosti, niin siihen on oltava joku selitys. Vika on koirassa, hevosessa, kentässä, esteissä, säässä, valmentajassa tai edellisillan uutistenlukijassa. Jos jonkun toisen suoritus menee ihan huikean hyvin, niin siitä etsitään jokin virhe, jota valmentaja ei huomannut. Tästä virheestä huomautetaan kaverille, kun hän on tyytyväisenä hukuttamassa koiraansa suudelmiin.
Jos olet tarpeeksi huono, saat olla ihan rauhassa. Jos tyrit treeneissä pääsääntöisesti ihan kaiken, saat porukan hyväksynnän, koska et ole uhka kenenkään erinomaisuudelle. Toki sinusta puhutaan selän takana vähättelevään sävyyn ja mietitään miksi edes harrastat koko lajia, kun et osaa eikä eläimesikään ole ensisijaisesti jalostettu kyseiseen lajiin.
Koska treeneihinkään ei mennä pitämään hauskaa, niin kisa- ja näyttelymatkat vasta totisia o. Koiranäyttelyissä koiratappeluita suurempi uhka lienee se, että kasvattajat käyvät toistensa kimppuun ja joku puree toiselta raajan irti.
Tuomari vetää aina kotiin päin tai jos ei kotiin niin johonkin muualle päin. Voittajakoira kyllä ontui ja olisi pitänyt hylätä, mutta tuomari on petturi tai puusilmä.
Jos oma eläin voittaa, niin sitten onnitellaan kyllä maireasti muita sijoittuneita. Paitsi sitä yhtä jonka jalostusuros vei kerran yhden asiakkaan sinun jalostusurokseltasi ja joka väittää että sinun uroksesi periyttää kaihia ja lonkkavikaa.
Alentuvasti kehutaan toiseksi sijoittunutta ja vuolaasti ylistetään kolmosta kun itsellä on syli täynnä oman eläimen pokaaleja ja ruusukkeita.
Mutta voittajaa ei mielellään onnittele kukaan. Koska, kuten jo mainittu, se ei olisi ansainnut voittoa. Lisäksi omistaja on rotuyhdistyksen hallituksessa ajanut vuonna 2003 läpi hankkeen, jota itse vastustit. Sille ei tarvitse puhua enää ikinä.
Näyttelyihin ei ylipäätään mennä hakemaan ulkopuolisen asiantuntijan näkemystä oman eläimen ominaisuuksista ja sen soveltumisesta käyttö- tai jalostuseläimeksi. Ei. Ja kuka nyt pitää itseään asiantuntijana, jos on rakennearvostellut ehkä vain tuhansia hevosia? Kyllä minä itse oman varsani paremmin tiedän, eikä sillä todellakaan ole käyrät kintereet. Siitä olen kyllä tuomarin kanssa samaa mieltä, että runko on yhdeksän pisteen runko.
Näyttelyssä hevonen ja omistaja sulautuvat eriskummallisella tavalla yhdeksi, heistä tulee kuin kentauri. Jos tuomari sanoo jotain negatiivista hevosesta, hän osuu sillä suoraan omistajaan.
Se, että hevosen rakenteessa on puutteita, on henkilökohtainen loukkaus omistajan persoonaa kohtaan. Mutta onneksi hevospuolellakin tuomarit ovat pääsääntöisesti typeriä ja puolueellisia, eikä niiden sanomisista tarvitse välittää.
Ja onneksi nykyään on netti. Siellä voi vielä illan kähyssä nimettömänä jollakin keskustelupalstalla vähän kehua omaa hevostaan. Samaan avaukseen sopii ihmettely siitä, miten naapurin luuska pärjäsi niin hyvin, kun sen potentiaali on todellisuudessa ihan nolla. Nimimerkillä ”Amatöörit pilaa lajin maineen”.
Hevos- ja koiraharrastaja. Älä ole amatööri. Aloita suoraan huipulta. Ei tänne olla tultu hauskaa pitämään.