Ei mitään lasten leikkiä

Mitä sinä ajattelet aikuisesta, joka ajelee vapaa-ajallaan radio-ohjattavalla autolla? 36-vuotias Kimmo Pakkala tietää yleisimmät stereotypiat. Pienoisautoihin korviaan myöten hurahtaneesta miehestä on sääli, ettei monipuolista lajia tunneta.

Kimmo Pakkalan pienoisautot ovat taskukokoisia tykkejä. Toisella niistä hän ajaa talvisin sisäradalla, toisella taas kesäisin ulkona. – Jotkut harrastavat polttomoottoriautoja, mutta minulla nämä molemmat ovat sähköisiä. Ihan marketeista tällaisia ei löydä, mutta Suomessa on onneksi alan erikoisliikkeitäkin, mies kertoo.

Ylöjärvelle muutama vuosi sitten asettunut Pakkala kertoo olevansa tuiki tavallinen suomalainen mies. Hän asuu lähiössä sekä käy keskipalkkaisessa työssä, ja hänellä on pieni perhe.
Yksi harvoista asioista, joita mies joutuu selittelemään, on hänen harrastuksensa. Pienoisautoilu.
– Ei tätä juttua tunneta juuri ollenkaan. Siis oikeasti, Pakkala naurahtaa.
– Moni luulee, että kyse on lasten Nikko-autoilusta, vaikka tällä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa. Tämä on vakavaa autourheilua, hän tähdentää.
Pakkala kertoo uponneensa lajiin puolivahingossa. Vuosi sitten hän osti aikuisikänsä ensimmäisen radio-ohjattavan ja alkoi rällätä sillä läheisellä soramontulla.
Pian monttu kävi kuitenkin tylsäksi. Pakkala otti ystävänsä kanssa selvää, voisiko lajia harrastaa vakavammin. Ratkaisu löytyi Nokialta.
– Siellä on maakunnan ainoa radio-ohjattavien seura. Menin avoimien ovien kerhopäivään ja sille tielle jäin.

Säätöjä kuin F-ykkösissä

Pienoisautoilulla on Suomessa satoja harrastajia. Useimmiten laji jaetaan puheissa kahteen pääluokkaan: ura-autoihin ja radio-ohjattaviin.
Pakkalan juttu ovat nimenomaan rc-autot. Tätä nykyä hänellä on niitä kaksi.
– Nämä ovat crossiautoja, mutta jotkut tykkäävät ajaa asvalttikisojakin. Kilpailuissa kaikki tapahtuu niin kuin muussakin autourheilussa – mutta pienoiskoossa, mies selvittää.
Ensimmäisen harrastusvuotensa aikana Pakkala on osallistunut lukuisiin offroadkisoihin. Osa kilpailuista on järjestetty sisäradoilla, osa taas ulkona.
Kisoihin valmistaudutaan huolella. Kaikki alkaa auton säätämisestä, joka vie Pakkalan mukaan noin puolet harrastajan ajasta.
– Kulloisellekin radalle haetaan optimaalisia säätöjä ahkeralla testaamisella. Kaikki lähtee rengasvalinnasta, jonka jälkeen vuoroon tulee esimerkiksi jousituksen säätö, mies luettelee.
– Iskunvaimentimien mäntiä voi vaihtaa, ja tasauspyörästön öljyn viskositeetillakin on väliä… Näistä autoista voi muokata periaatteessa kaikkea, hän jatkaa.
Kilpailuissa Pakkala ohjaa kilpuriaan radan sivusta, muiden kilpailijoiden vierestä. Nopeat reaktiot ovat kiihkeissä tilanteissa tarpeen.
– Auton huippunopeus on noin 50 kilometriä tunnissa, ja hypyt ovat pisimmillään kahdeksanmetrisiä. Jos keskittyminen herpaantuu, ulosajo tulee helposti.

Rc-autojen rakenteluun saa kulumaan niin paljon rahaa kuin ikinä haluaa. Virityksiä haetaan kaikenlaisilla erikoisosilla ja -säädöillä.

Edullista ja koukuttavaa

Omasta mielestään Kimmo Pakkala on erinomainen esimerkki rc-autojen yllättävästä vetovoimasta. Mies ei olisi kuuna päivänä voinut aavistaa, kuinka vakavasti hän koukuttuisi harvinaiseen ja marginaaliseen lajiin.
– Kun harrastuksen vie hiekkamonttutasolta seuraan, teknisyys lisääntyy huomattavasti. Minulle juuri auton säätäminen on iso osa lajin viehätystä, hän kertoo.
short course -luokassa, jossa Pakkala kisaa, valtakunnallisia kisoja kiertää noin 50 aktiivista pienoisautoilijaa. Ylöjärveläisen sijoitukset ovat toistaiseksi pyörineet ylemmän keskikastin tienoilla.
– Tähtään koko ajan parempaan. Kunhan opin säätämään autoa kunnolla ja saan ajovarmuutta, uskon pääseväni lähelle kärkikuskeja, hän miettii.
Viime vuonna Pakkalan autotallissa oli ihan täysikokoinenkin kilpa-auto. Jokin aika sitten mies kuitenkin myi sen – loogisesta syystä.
– Nelivetoinen rc-auto maksaa osina noin 650 euroa. Sillä saan tyydytettyä kilpailuviettiäni aika paljon edullisemmin, hän hymähtää.