Kirjoitan tätä pakinantapaista paikalla, josta huokuu karisma. Nimittäin Mannerheiminkalliolla Tampereen Leinolan kaupunginosassa, vajaan kilometrin päässä kodistani. Tämäpä onkin oiva paikka pohtia, mistä urheilijan karisma syntyy. Suomestakin kun löytyy vielä jokunen huippu-urheilija, mutta todellista karismaa heistä on aniharvalla.
Ei sillä ole siunattu kaikkia maailmantähtiäkään. Ajatellaan nyt esimerkiksi englantilaista jalkapalloilijaa Wayne Rooneya, joka ei mielestäni säteile minkäänlaista muuta ominaisuutta kuin sitä, että maaleja syntyy edelleen kohtalaiseen tahtiin.
Rooney on muutaman kilon ylipainoinen, ikuisesti keskenkasvuiseksi jäänyt nulikka muttei kuitenkaan niin perusteellisen keskenkasvuinen kuin maanmiehensä Paul Gascoigne, jonka tempauksille naurettiin maha kippurassa joskus 15 vuotta sitten.
”Gazzassa” oli karismaa, koska hän veti kaiken överiksi. Sekin on taito, jonka Suomessa ovat vissiin kunnolla osanneet ainoastaan Matti Nykänen, Atik Ismail, Jere Karalahti ja Seppo Räty.
Muilla, myös ja varsinkin Harri Ollilla, se on jäänyt pahasti vajaaksi. Mouhoilujen vastapainoksi kun pitäisi olla tekojakin. Aluksi mainittakoon vaikkapa Rädyn kuusi arvokilpailumitalia.
Kiltimmällä tavalla karismansa hankkineita toki löytyy jonoksi asti, mutta heistäkin monen karismaa himmentää pieni varjo.
Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Viren on mystinen mies, jonka kansanedustajan ura ei muodostunut varsinaiseksi menestystarinaksi. Tuli vastaan jokin raja, joka ei haitannut olympiakisoissa, kun vastustajat miettivät päänsä puhki, miten Lassen voisi kukistaa.
Jalkapalloilija Jari Litmasen pelillisiä ansioita ei kukaan epäile, mutta kun maajoukkueessa hänen ympärillään oli enimmäkseen joukko potkupalloilijoita, Litin suuruus ei avaudu tavalliselle suomalaiselle. Amsterdamissa tilanne voikin olla ihan eri.
Jari Kurria rasittaa samanlainen asetelma. Jokaikinen edmontonilainen taksikuski aloittaa suomalaisen asiakkaansa kanssa small talkin Kurrin nimen mainiten, mutta mitä hän tuo suomalaisille nykynuorille mieleen? Pöhöttyneen, vähäpuheisen miehen Leijonien vaihtopenkin takana.
Listaa jollakin tavalla tykövetonsa menettäneistä menneiden aikojen sankareista voisi jatkaa loputtomiin. Heistä parhaiten karismansa on mielestäni säilyttänyt Juha Mieto, joka ei ole koskaan leikkinytkään viisaampaa kuin on.
Jo tuonilmaisiin poistuneista ylivoimaisesti karismaattisimpia ovat olleet Paavo Nurmi, Tapio Rautavaara ja Jarno Saarinen.
Entisistä naishuipuista karismaattisin olisi keihäänheiton maailmanmestari Tiina Lillak, jollei olisi vetäytynyt julkisuudesta. Kuvat ja videot MM-Helsingistä 30 vuoden takaa nostavat edelleen ihon kananlihalle.
Nykyhuipuistammekin karismaa saa hakemalla hakea. Keihäänheittäjä Antti Ruuskanen on henkisesti läheistä sukua Juha Miedolle, joten ensimmäisenä tulee mieleen hän, ja aitajuoksija Nooralotta Neziristä on hyvää vauhtia tulossa samanlainen kulttihahmo.
Minna Kauppi on kaunis ja suulas – liiankin suulas. Kiira Korpi on vielä kauniimpi, mutta hänenkin kasvonsa alkavat olla kuluneet mainoksissa. Kaisa Mäkäräinen on liian naapurintyttömäinen.
Pekka Koskela on lihaksikas ja haaverialtis – liiankin altis. Robert Helenius satuttaa ja valittaa, että taas sattuu – liiankin usein. Tero Pitkämäen tarvitsisi tehdä jotain kaavasta poikkeavaa saavuttaakseen Rädyn aseman, vaikka onkin keihäänheittäjänä kutakuinkin samaa luokkaa.
Entä hiihtäjät? Anne Kyllösessä on jotain aineksia karismaattiseksi suksenkuljettajaksi, ja sekin perustuu siihen, ettei hän tunnetusti ole persoonana helpoimmasta päästä.
Mitenkäs jääkiekkoilijat? Karismaa ei oikeasti saavuteta sillä, että laukoo jokaisessa haastattelussa vitsejä toisensa perään. Siinä oli jotain karismaattista, kun HIFK-fanit huusivat Kimmo Kuhdan pukukopista jäälle Tapparalle kärsityn neljännen puolivälierätappion jälkeen.
Palloilijoistamme kovin karisma on mielestäni Tuomas Sammelvuolla, josta tulikin lentopallomaajoukkueen päävalmentaja. En voisi kuvitellakaan Litmasta vastaavaan tehtävään jalkapallomaajoukkueeseen, vaikka lajitietämykseltään hän olisi täysin vastaavalla tasolla.
Karisma ei siis synny siitä, että on jossakin oikein viimeisen päälle hyvä. Pitää olla luonteeltaan aavistuksen raikuli tai änkyrä, tai sitten pitää ottaa kapea kohdeyleisönsä täysin haltuunsa Kuhdan malliin.
Ulkomaiden supertähdistä kirkkain karisma leijuu mielestäni Kenian puolimailerin David Rudishan ympärillä. Se päihittää sirkustemppuilija Usain Boltinkin kuninkuuden mennen tullen.
Jaa – ehkäpä karisma syntyy myös ristiriitaisuudesta. Eipä tarvitse kuin kohottaa katse tästä läppärin ruudulta Mannerheimin patsaaseen, kun saa vahvistusta sille ajatukselle.
Minulle Mannerheim on suuri sankari, mutta jollekulle toiselle pahin vihollinen.
