Maalaaminen oli ylöjärveläistyvälle harrastajalle niin rakasta ja puuteema metsän taiassaan niin kiehtova, että ne poikivat näyttelyn muuttokiireenkin keskellä.
Paraikaa ylöjärveläistyvän Riitta Schulmanin viime viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Espoosta lähemmäs perheen Lempiä-
niemen kesäpaikkaa muuttava nainen on pakannut, kantanut ja purkanut mööpeliä ja muuttolaatikkoa. Myös edesmenneen tädin jäämistö on pitänyt kiireisenä.
Mutta ei siinä kaikki. Samaan syssyyn hän on kasannut akvarellinäyttelyä Kurun kirjastoon.
– Kyllä monta kertaa mietin, että olen ihan hullu. On tämä ollut stressaavaa. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin, vaikka minulla on taipumus maalailla katastrofikuvia, varsinkin kun aamuyöstä herään ja rupean miettimään.
Moinen asetelma tuli Schulmanille vähän puskista. Hän päätti näyttelystä jo joulukuussa luullen, että suurin hässäkkä olisi hyvissä ajoin taputeltu. Toisaalta näyttely ei ole edes ollut rasittava ies kiireiden päälle.
– Akvarellitöiden tekeminen on ollut hengähdystauko. On ollut ihanaa unohtaa kaikki, hän myhäilee ja toteaa näyttelyn pystytyksen puolestaan olleen pikkujuttu.
Taide on minänä olemista
Maalausprojektiin tarttuminen rumban keskellä kuulostaa jonkinmoiselta intohimolta taiteeseen. Sellainen Schulmanin sisimmässä onkin loimunnut.
Liekki tosin pääsi välillä hiipumaan. Nainen näet alkoi epäillä rahkeitaan taiteen saralle, vaikka oli haaveillut taidekouluun pääsemisestä, hakenutkin Ateneumiin ja käynyt lukion jälkeen vuoden vapaata taidekoulua. Lisäksi kiireiset työvuodet verottivat harrastuneisuutta.
Aina kiinnostus kuitenkin kyti sisimmässä, ja aikuisiän mittaan se alkoi taas elpyä: Schulman kävi tukun taidekursseja. Eläkevuosina polte on päässyt oikein kunnolla vapaaksi.
– Vanhana voi toteuttaa vanhoja unelmia.
Nykyään Schulman maalaa, käy taidenäyttelyissä ja juttelee taiteesta parin maalausystävänsä kanssa.
– Taide on minulle elämäntapa. En voi kuvitella elämääni ilman taidetta.
Taiteen tekeminen on Schulmanille itseensä uppoamista.
– Silloin, kun maalaan, minä olen minä, en kenenkään äiti, en kenenkään vaimo, en kenenkään tytär. Luulen, että jokin jooga tai meditaatio voi antaa samaa itseensä syventymistä.
Taiteen teko on Schulmanille toki myös käsillä tekemisen iloa.
– Käsien ja mielen yhteistyötä.
Taideintoilija kuitenkin huomauttaa, että pitkään harrastamisen myötä taide ei ole enää pelkkää iloista terapiaa.
– Vaatimukset kasvavat, ja on tyytymätön keskinkertaisuuteensa.
Onnistumisen tunteet ja niiden tavoittelu yhtä kaikki pitävät intoa yllä.
– Kaikista komein juttu on vielä tekemättä, nainen hihkaisee.
Puiden ytimiin
Schulmanin näyttelyyn astuva kohtaa seinillä annoksen puuteemaa. Aihe nousi parissa viimesyksyisessä maalausryhmässä, joten Schulman myös päätti koota näyttelynsä siitä.
Puut ovat kuitenkin iskeneet hänelle kipinää jo pitkään.
– Kai tämä johtuu siitä, missä ympäristössä olen elänyt. Olen kasvanut Sisä-Suomessa. Esimerkiksi meri ei ole minun elementtini.
Schulman pitää metsää monin tavoin kiinnostavana: se on perisuomalainen elementti, joka sekä suojaa että pelottaa.
– Vaikkei näe, metsässä tapahtuu koko ajan. Kaikki tarinatkin, jotka liittyvät metsään, ovat kiehtovia.
Schulman näkee puissa myös yhtymäkohtia ihmiseen.
– Ne kasvavat, kukoistavat ja kuolevat. Ajattele, mitä kaikkea jokin vanha tammi on nähnyt.
Myös perheen kesäpaikka on lyönyt löylyä teemalle. Pihassa kasvaa tammi, jota Schulman on seurannut vuosikaudet.
– Puut ovat kaikista luonnollisin motiivi, kun siellä katson ympärilleni.
Mutta on Schulman muutakin maalannut. Esimerkiksi maisemia ja asetelmia. Nyt hän haaveilee vanhojen valokuvien käyttämisestä inspiraation lähteenä.
– Ihmisenkin kuvaaminen kiinnostaa hurjasti.
Akvarellin keveyttä – mutta raskauttakin
Akvarelli on Schulmanin juttu. Sitä hän voi tosin täydentää sekatekniikaksi vaikkapa hiilellä, tussilla tai liiduilla.
Harrastaja ei osaa selittää mieltymystään. Hän arvelee sen olevan persoonallisuuskysymys. Hän kuitenkin osaa poimia akvarellimaalaamisen suolaksi hengittävyyden ja kiehtovan paperin.
– Akvarellissa on jokin keveys, sekä fyysinen että psyykkinen.
Akvarellisti kuitenkin huomauttaa, ettei keveys ole koko totuus. Hänestä tekniikka on mitä monipuolisin: voi tehdä raskastakin, jättää valkoista, tehdä kerroksia.
– Usein akvarelliin liitetään perustekniikka – ajatellaan tätimaalauksia – mutta sillä saa mitä vain.
Schulman ynnää akvarellien eduksi sen, että ne on helppo napata mukaan. Akvarelliin yhdistetty vaikeus sen sijaan ei ole ollut häntä kiehtova juttu, sellainen selätettävä haaste. Vaikeus on ollut vaikeutta.
– Mutta vuosien aikana olen huomannut, että voi lähteä eri suuntaan kuin on ajatellut. Taiteessa ei ole epäonnistumisia, on vain uusia polkuja.
Riitta Schulmanin akvarelli- ja sekatekniikkatöitä Kurun kirjastossa 25. kesäkuuta saakka.