Tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten: 3–4 vuoden ikäiset serkukset, tyttö ja poika, päättivät leikkiä kotia. Tiedettiin, että kotileikissä pitää olla äiti ja isä. Roolit piti jakaa jotenkin. Poika päätti olla ritarillinen ja kysyi kohteliaasti: ”Ooks sää miäs vai nais?” Tyttö mietti asiaa otsa rypyssä. Sitten tuli ponteva vastaus: ”Mää olem miäs.” Poika tajusi, että hänen kohtelias huomaavaisuutensa aiheuttikin katastrofin. Nyt tuli jo huutaen: ”Niin mutta et sää voi olla miäs, kun mää olen miäs!” Ei tullut leikistä sillä kertaa mitään.
Pojalla ei ollut oma sukupuoli-identiteettinsä yhtään epäselvä, kuten monella tuntuu myöhemmälläkin iällä nykypäivänä olevan. En usko, että väärän sukupuolen kehoon syntyneitä on todella niin paljon, kuin asian nostattama kohu antaa ymmärtää. Hyttysen kokoisesta asiasta väännetään väkisin norsun vertaista.
Nyt on jo ihan arkipäivää, että perheessä on kaksi äitiä, mutta ei yhtään isää tai toisinpäin. Isommissa kaupungeissa asia tuskin aiheuttaa enää mitään sen kummempaa, mutta jos pikkukylälle muuttaa kahden isän tai äidin perhe, voidaan katsella hiukan vinoon. Pelkäänpä, että joillakin lapsilla voi olla pärjäämistä kiusaajien kanssa koulussa, jos ja kun luokkatoverit saavat tietää perheen epätavallisesta rakenteesta. Jos lapselle on päässyt kehittymään riittävän hyvä itsetunto, niin siitäkin selviää, mutta herkkä ja epävarma joutuu varmaan kärsimään.
Uusi translaki sanoo, että sukupuolen vaihto onnistuu omalla ilmoituksella ilman psykologin tai lääkärin lausuntoa jopa kerran vuodessa. Vähän karrikoiden kuvittelen tilannetta, jossa sukupuolta omalla ilmoituksellaan vaihtanut henkilö yrittää vaikkapa uimahallissa uuden sukupuolensa käyttämään pukuhuoneeseen niin, että fyysinen olemus on muuttumaton.
Olen itse ollut ammattikoulussa ainoana tyttönä poikaluokalla. Minulla oli samanlainen sininen haalarikankainen työtakki kuin muilla luokkalaisillani. Kävin tietysti tyttöjen vessassa. Olin pitkä, tukkani oli lyhyt ja nopeasti katsoen minua varmaan luuli helposti pojaksi. Niinpä muutaman kerran vessakäyntejäni arvosteltiin aika roisin sanankääntein. Olin kuin en olisi kuullut tai ymmärtänyt, poistuin paikalta reagoimatta mitenkään, eikä siitä kertaakaan tullut kummempaa konfliktia. En huomannut ruveta potemaan identiteettikriisiä ammatinvalintani vuoksi.
Muutama sukupolvi sitten ei puhuttu transvestiiteistä, transsukupuolisista, muunsukupuolisista tai intersukupuolisista mitään. Nyt, kun ne on keksitty ja määritetty, voi monella, joka ennen olisi ollut reilusti oma itsensä vähän omituisena vain, olla asiaa psykologeille ja psykiatreille. Kärsitään kauheista kriiseistä ja tuodaan ne julkisuuteen helposti netin välityksellä. Uskonpa, että ne, joilla ongelma on todellinen, eivät siitä suurta melua pidä.
Kuinka paljon löytyy niitä, jotka pelaavat jotain sukupuolenvaihtopeliä, vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, vain saadakseen paljon julkisuutta ja seuraajia? Ihmisten käyttäytymisestä jo näillä vuosin jotain oppineena uskon, että heitä jo on ja tulee olemaan, vaikka toivon, että ei.
ARMI SAARELA