Matemaatikkomies huomasi opiskeluaikanaan suoltavansa trokeemittaisia säkeitä. Sulot saattelivat hänet yhdeksi runoseuran perustajaksikin. Lauantaina vietetään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.
Vuorentaustalaisen Kauko Virtasen sohvapöydällä lepää muhkea ruskeakantinen Kalevala. Sen vieressä on yhtä jos toista kalevalaiskirjaa ja -monistetta. Kaapissa on Väinämöisen lakkikin.
Haiskahtaa kalevalaisuuskiinnostukselta.
Sitä Virtasella onkin. Se ei kuitenkaan ole elinikäistä perua. Vielä koulupoikana hän ei juuri eepoksen saloista välittänyt. Yksi näky tuolta ajalta tosin jäi mielen pohjalle pesimään:
– Koulussa oli kuva Gallen-Kallelan taulusta, jossa Lemminkäisen äiti haravoi poikaansa Tuonelan joesta. Luulen sen vaikuttaneen taustalla kiinnostukseeni.
Varsinaisen kipinän hän sai 23-vuotiaana opiskelijana, tosin vähän varkain.
– Kirjoitin kaksi vihkoa täyteen runoja, vaikka olisi fysiikkaa pitänyt lukea. Hassua, luulin olevani järki-ihminen, mutta minulla oli olo, että pitää saada kirjoittaa. Vasta jälkikäteen huomasin, että runothan ovat kalevalamittaa.
Viehätys vei seuranikkariksi
Monesta kiinnostunut mies ei upottanut rutosti aikaa kalevalaisuuteen, vaan värssyilyyn tuli pitkiä taukoja.
Kiinnostus kuitenkin kyti. 1970-luvulla musiikkiharrastajalta pyydettiin suunnitelmaa TV2:n ohjelmaan, ja syntyi, taas kuin huomaamatta, satsi trokeemittaisia runoja töllössä lausuttaviksi.
1990-luvun lopussa alkoi tapahtua. Virtanen oli jo kauan sitä ennen tavannut kalevalamitasta haltioituneen äidinkielen opettajan Aulis Rintalan, mutta vasta ajan myötä Virtasen runoilu oli noussut puheeksi. Vuonna 1999 Rintala sitten ehdotti, että kaksikko perustaisi Kalevalan tuolloisen 150-vuotisjuhlavuoden mainingeissa Kalevalaisen Runokielen Seuran.
Ja Virtanenhan tarrasi tuumaan.
Seuran ydin on runokielessä, ei niinkään itse eepoksen kahluussa. Yhdistys elvyttää ja vaalii jo hetkeksi vähän unhoon painunutta, Lönnrotin perinteen mukaista mutta nykykielellä ja jopa murteilla aivan toimivaa runomittaa.
– Kalevalakielessähän on koko kansan henkinen olemus ollut jo vuosisatoja. Halusimme, että suuri kansa oppii ymmärtämään sen olevan jotain tärkeää.
Niinpä seura ryhtyi viljelemään nelipolvista trokeeta, matkailemaan, kokoontumaan, järjestämään kursseja ja osallistumaan tapahtumiin, kuten runomaratoneihin.
Mitassa algebrallista viehätystä
Virtaselta on syntynyt jokunen kourallinen kalevalamittaisia runoja. Muutakin hän on tosin kynäillyt, esimerkiksi sonetteja.
– Runoni ovat lähinnä romanttisia, mies kuvaa ja näyttää esimerkiksi juhannusta ja Suomen lippua käsitteleviä sekä äidille osoitettuja kalevalaissäkeitä.
Satsi runoja on päätynyt seuran viisivuotisjulkaisuksi tehtyyn kirjaan, mutta mies on kirjoittanut trokeeta myös läheistensä iloksi onnitteluvärssyihin.
Kalevalaisrunous maittaa Virtaselle, koska hän tykkää säännöllisestä mitasta.
– Olen, katsos, matemaatikko. Tykkään, että runossa on algebrallista tuntua – matematiikkakin on loogisesti etenevää, entinen matemaattisten aineiden opettaja virnistää.
Hän myös nautti mitan soinnista.
– Onhan kiva sanoa vaikka: ”Katsoi kohti korkeutta, kumppania kuulosteli.”
Herra ei ole opetellut mittaa erikseen. Hän on sisäistänyt sen kuulemalla. Varsin oikeaoppisesti mitta myös taittuu mieheltä – säkeiden testaus seuran ja Harri Perälän julkaisemalla trokeemankelilla paljasti vain vähän virheitä.
Korvienkin suloja
Ylöjärven Pelimanneissa vuosikaudet musisoinut Virtanen on joskus päässyt vuodattelemaan kalevalaissäkeitä laulunkin muodossa. Kovin harvoin tosin, sillä Pelimannit keskittyy lähinnä iskelmään ja muuhun kansanmusiikkiin kuin kalevalaislaulantaan.
Musiikki tarjoaa miehelle kalevalaisharrastusta rikastavan ulottuvuuden, joskin hän näkee sävelet myös erottamattomaksi osaksi trokeerunojamme, vaikkei julkisesti näitä usein laulakaan.
– Kalevalakieli on itsessään musiikkia, oli jo entisaikaan. Heti ajattelee sävelkulkuja, kun näkee runon. En minä tyytyisi kalevalaisrunoihin vain paperilla. Musiikki liittyy niihin olennaisesti.
Mieli koholla Kalevalan noususta
Itse eeposkin kiehtoo miestä kovin.
– Se näyttää ihmisen eri puolia – se on valtavan syvää kuvausta elämän eri probleemoista, hän intoilee ja antaa esimerkeiksi tarinoita viisaudesta, vapaudesta ja kostosta.
Mies on varma, ettei kyllästy teokseen, koska pitää sitä ehtymättömänä aarreaittana, johon löytyy aina uusia näkökulmia.
– Minua kiinnostaa, miksi ihminen on sellainen kuin on. Jos luen vaikka terroriteoista, Kalevala on yksi aitta tutkia niitä. Ajattelen, että aha, tämä asiahan tuli jo Kalevalassa.
Jonkinlaisen hiljaiselon jälkeen Kalevala on viime vuosien saatossa vironnut taas uuteen nousuun: siitä ammennetaan rockmusiikkiin, uuteen folk-intoon, jäätelömainoksiin, elokuviin… Oikeaoppisen mitan vaalimiseen tottunut Virtanen suhtautuu yhtäältä varovaisesti uusiin, usein kovin kokeileviin tuuliin. Toisaalta hän on niille avoin ja kalevalaisuuden asemasta huolta kantaneena myös iloitsee vankistuvasta jalansijasta.
– Sitähän lähdimme Auliksen kanssa hakemaan.