Ihmisen elinaika on rajallinen. Se on tosiasia, johon me itse kukin joudumme sopeutumaan. Nuorena ja terveenä asia ei ole kovin tärkeä. Aikaa tuntuu olevan rajattomasti. Ensin vietetään lapsuutta ja nuoruutta, kukin tavallaan. Sitten opiskellaan, vakiinnutaan, kasvatetaan lapsia ja ollaan työelämässä. Ruuhkavuosia eläessä tuntuu vielä, että vuosia ja vuosikymmeniä riittää.
Hupsis vain, vaivihkaa vuodet vaihtuvat, lapset kasvavat, lentävät pois pesästä ja elävät omaa elämäänsä. Eräänä päivänä sitä vain huomaa olevansa eläkkeellä. Työpanosta ei enää tarvita yhteiskunnan pyörittämiseen. Ei silti, etteivätkö ihmiset yleensä olisikin valmiita jäämään eläkkeelle, kun aika koittaa. Itse ainakin olin.
Suuret ikäluokat, joihin lasketaan toisen maailmansodan jälkeen vuoteen 1949 mennessä syntyneet, ovat kaikki jo väkisinkin eläkeiässä. Siinä on samalla syntynyt ongelma, että miten hoidetaan tämä seniorikansalaisten joukko, joka ei ehkä vielä tarvitse kovin paljon päivittäistä huolenpitoa, mutta tekee sen takuulla parinkymmenen vuoden sisällä.
Kansaneläkkeen vakuutusmaksuja alettiin kerätä 1939. Maksuun pantiin ensin työkyvyttömyyseläkkeitä ja yleisesti vanhuuseläkettä 1949. Siihen saakka eläkkeen saanti olikin Suomessa harvinaista. Oli paljon vanhoja ja työkyvyttömiä, jotka elelivät sukulaisten nurkissa. Toisilla meni paremmin, toisilla ei kovin hyvin. Tilannetta kuvaa hyvin Sakari Topeliuksen satu: Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jossa poikansa perheessä asuva isoisä pantiin nurkkaan syömään ruokansa puupurtilosta, koska hän ei käsiensä vapinalta pystynyt syömään siististi.
Kärjistettyhän tuo esimerkki on, mutta kuvaava. Kyllä nykyisinkin löytyy ihmisiä, jotka eivät halua vanhuksia huusholliinsa. Nyt tehdään vain niin, että ”vanhat ja hyödyttömät” toimitetaan hoitokoteihin. Onhan se myös usein pakkotilanne siksi, ettei kodeissa ole päivisin ketään, joka voisi huolehtia huonokuntoisista.
1900-luvun puoliväliin asti, ennen voimakasta kaupunkeihin suuntautunutta muuttoliikettä, monta sukupolvea asui yhdessä. Nuoremmat hoitivat vanhempia, eikä vanhusten kuolemisia paljon tutkittu. Hoidon taso vaihteli hoitajasta riippuen. Kun vanha ihminen kuoli kotona, hänet saatettiin haudata ilman, että lääkäri näkikään.
Tiedän tapauksen, jossa vielä vuonna 1953 lääkärille riitti kuolintodistuksen kirjoittamiseen puhelimitse tullut tieto, että 65-vuotias nainen oli kuollut sänkyynsä päiväunillaan. Kun lähiomainen kysyi lääkäriltä, että eikö tehdä ruumiinavausta, lääkäri vastasi, että ei kai häntä kumminkaan kukaan tappanut.
Monet sairaudet pystytään nykyään pitämään lääkkeillä aisoissa pitkään ja ihmiset elävät paljon iäkkäämmiksi kuin vielä pari sukupolvea sitten. Tulee tilanteita, että liikuntakyky säilyy, mutta jokin aivoihin vaikuttava sairaus vie muistin ja tekee sekavaksi. Ennen sanottiin vain, että vaari on käynyt vanhuudenhöperöksi. Usein yksinäisiä muistisairaitakin yritetään pitää kotonaan asumassa kotihoidon tuella, vaikka yksin asumiseen ei enää ole edellytyksiä. Toisinaan se on lähes heitteillejättöä.
Aikanaan suurten ikäluokkien tullessa kouluikään rakennettiin lisää kouluja, kuinka nyt hoidetaan homma, kun samat ikäluokat tarvitsevat hoitoa ja hoivaa?
ARMI SAARELA
