Tällä viikolla Ylöjärven Uutisissa ollaan rankan aiheen äärellä. Vaikka kuolemasta puhutaan jo nykyään helpommin ja rationaalisemmin kuin joskus aiemmin, on kuolema edelleen kulttuurissamme monella tapaa tabu. Sellaisena se varmasti ainakin jossain määrin myös pysyy, koska aiheeseen liittyy usein pelkoa tuntemattomasta ja lopullisuudesta. Kuolema on aina muistutus elämän arvaamattomuudesta ja myös omasta haavoittuvuudesta.
Lopulta kai helpoin tilanne on kuitenkin kuolleella itsellään. Elämään jäävät läheiset joutuvat puolestaan käsittelemään surua suuresta menetyksestä. Suru onkin sitten hyvin henkilökohtainen kokemus, ja jokainen meistä suree omalla tavallaan. Surun määrää tai sen tuskallisuutta ei pysty arvioimaan kukaan ulkopuolinen.
Suremisen muodotkin ovat kovin yksilöllisiä. Toiset itkevät hautajaisissa, toiset eivät puolestaan kykene näyttämään tunteitaan muiden läsnä ollessa. Toiset purkavat surua toimintaan, kun taas toiset lamaantuvat täysin.
Ja pitää muistaa, että esimerkiksi lemmikkieläimen kuolema voi olla monelle äärimmäisen rankka kokemus. Emme useinkaan voi tietää, kuka on kenenkin lähimmäisin lähimmäinen. Siksi toisen surua ei koskaan pidä arvottaa.
Toipumista ei voi myöskään kiirehtiä. Tärkeintä on, ettei suru jää käsittelemättä. Apua surun käsittelemiseenkin on tarjolla.
Onneksi aika on meille armollinen. Vaikka ikävä ei katoa koskaan, voi suru muuttua ajan myötä kiitollisuudeksi yhteisistä hetkistä.
