Talvisodan kauhuissa taistellut everstiluutnantti antoi hyvän neuvon toimittajalle, joka kysyi häneltä, miten Suomen tulisi elää Venäjän rinnalla, jotta rauha säilyisi. ”Kun karhu murisee, on parasta olla hiljaa.”
Hyvä neuvo, asiantuntijan suusta. Mutta hyvää neuvoa ei ole kuunneltu. Henkselit paukutellen kehuskelemme, miten hyvä armeija meillä on, lisäksi lähetämme aseellista apua sotatantereelle ja vallitsevaa tilannetta verrataan Stalinin aikaan. Ei ole viisasta. Historiasta voi oppia, samoja virheitä ei kannata toistaa.
Tuotan mieheni kanssa TV-ohjelmia ja dokumentteja, joissa saan haastatella mielenkiintoisia ihmisiä. Kerran teimme ohjelman sotaveteraaneista, joilla oli jo kunnioitettava ikä mittarissa.
Pentti Kuukankorpi, 94, kertoi, miten kaveri sai käskyn pystyttää teltta tiettyyn kohtaan. Mutta juuri pystytyksen alkaessa mies kuuli äänen: ”Tämä on huono paikka, lähde pois tästä”. Mies totteli ääntä ja siirsi telttaa 500 metriä kauemmas. Samassa vihollisen pommi tuhosi paikan, mihin teltta olisi pitänyt pystyttää. Miehet pelastuivat!
Sotaveteraani Risto Kiiskilä joutui vihollisen vangiksi. Hän kutsui enkeleiksi kahta vartiomiestä, jotka puolustivat häntä koko matkan vankileirille.
Leirin aamutoimiin kuului ruumiiden kerääminen. Vankeja kuihtui kuoliaaksi, he laihtuivat kukin 25–30 kiloa, moni sai kulkutaudin ja kuoli sinne. Mutta Risto selvisi!
Koitti päivä, jolloin vangit vaihdettiin. Risto sai palata kotiin. Kotiovella oli äiti vastassa. Hän ei enää tunnistanut poikaansa. Pojan piti olla kuollut, olihan jo suruvalittelukorttikin tullut, mutta siinä hän oli. Laihana, mutta elossa! Vasta syntymämerkin nähtyään äiti uskoi näkemänsä.
Risto kertoi, että nälkä lähti vasta kahden kuukauden päästä, mutta hän selvisi, ja piti sitä Jumalan ihmeenä. Risto ei ollut katkera, vaan hän sanoi, että kärsimykset olivat velvollisuuksia omaa isänmaata kohtaan.
Sotaveteraanipappi, Esa Eerola, kertoi kaverinsa koskettavan kertomuksen rintamalta. Se meni näin: Poika oli orpo. Häntä kiusattiin usein koulussa jo ihan pienestä. Pilkkalaulu soi hänen korvissaan: ”Häh häh hää! Ei sulla oo issääkään!” Mutta poika sai lohdun iltahetkistään, sillä joka ilta hän polvistui ja rukoili voimaa seuraavaan päivään.
Koulun loputtua alkoi Suomessa sota. Sotaan lähdön aattona hän sai ilmestyksen, jossa Jeesus puhui hänelle sanoen: ”Kyllä minä tiedän, että sinä kaipaat isääsi, mutta et sinä isää tarvitse, sillä sovitaan, että minä olen isäsi. Kun sinä lähdet rintamalle, sinä haavoitut, muttet kaadu.” Pojalle näytettiin myös paikka, missä hän tulisi haavoittamaan.
Poika lähti sotaan ja hänet tunnettiin siellä uhkarohkeana kaverina. Kun esimerkiksi tarvittiin tekemään koukkaus vihollisen selustaan, poika oli aina valmis. Siitä kertoi hänen rinnuksensa, joka oli täynnä arvomerkkejä. Mutta muut eivät tienneet, että poika oli saanut tiedon kohtalostaan etukäteen.
Kun sitten koitti päivä, että saavuttiin paikalle, mikä oli pojalle etukäteen näytetty, hän sanoi, että nyt juodaan jäähyväiskahvit. Kahvit juotiin. Taistelu käytiin, jossa poika haavoittui. Hän pääsi sotilassairaalaan, mutta hän pelastui. Rukousten voima kantoi hänet niinkin onnettomalta tuntuvan elämän läpi. Hän turvasi Jumalaansa, ja se oli hänen pelastuksensa niin sodassa kuin tämän elämän tärkeimpänä hetkenä, viimeisellä tuomiolla.
Kirjastossani on kirja, joka kertoo kymmenittäin samankaltaisia kertomuksia rintamalta. Jumala oli suomalaisten kanssa sodan keskellä tai oikeastaan Hänet kutsuttiin sinne, koska silloin elettiin aikaa, jolloin kansa rukoili.
Talvisodan aikainen presidentti Kyösti Kallio piti huolen siitä, että jokainen poika sai rintamalle mukaan Uuden Testamentin, minkä sisälehdellä oli presidentin kirjoitus: Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingossa ja vainossa, että rauhan päivinä ammentaneet Raamatusta elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan sanan uudesti luovaa voimaa.
Kun luotamme elämämme Jumalan käsiin, joka kerran auttoi kansaamme lukuisten ihmeiden kautta sodassa, Hän auttaa meitä tulevinakin päivinä, kun turvaamme Häneen koko sydämestämme. Sillä: ”Joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo: ”Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan.
Et sinä pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka pimeässä kulkee et kulkutautia, joka päiväsydännä häviötä tekee.
Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu.” Psa. 91
Mielestäni Pelkosenniemen tilanne kuvaa hienosti, miten Korkeimman varjelus toimi käytännössä. Kuvittele tilanne, jossa suomalaisilla oli käytössään yksi panssarivaunu, vihollisen 192 panssarivaunua vastaan. Vihollinen on varma voitostaan, sillä heillä on mukanaan voittofanfaarin soittamiseen tarkoitetut torvet.
Mutta. Saman vuorokauden aikana pakkanen kiristyy loskakelistä 40 asteeseen. Vihollisen kalusto jäätyy. Rohkeat suomalaiset Jumalaansa turvaten tekevät koukkauksen ja vihollisen pako alkaa, jopa niin kiireellä, että nuo torvet jäivät hankeen pystyyn.
Tänään juuri tuolla paikkaa, Pelkosenniemellä, on mahtavan kokoinen laatta, missä lukee: Tässä auttoi Herra.
Herra auttoi ja Herra auttaa. Turvatkaamme siis koko kansana ikiaikojen Jumalaan, joka kuulee rukouksemme. Hänessä on tuki ja turva. Hänellä on viisaus ja voima.
Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa on sydämeni rukous, jonka vuodatan Jumalan eteen rakkaan kansani ja maani puolesta.
Mia Joki
Eduskuntavaaliehdokas (kd), Akaa
