2.1.2021 soitan Ylöjärven terv. kesk. mod. 2. saadakseni yhteyttä ystävääni.
55 vuotta on yhteyttä pidetty ja kova huoli on hänen voinnistaan. Hänen puhelintaan ei ole huomattu ottaa mukaan n. 3viikkoa sitten, kun ambulanssilla haettiin.
Etsien löydän hänet puhelimella ensin Hatanpäältä, sitten kun ei sieltä enää löydy, niin arvaan: on siirretty Ylöjärvelle. Olikin. Seuraavalla kerralla löytyi Sydänsairaalasta, oli ystävällinen henkilökunta siellä ja sain jutella ystäväni kanssa.
Jälleen muutaman päivän päästä ei ole Sydänsairaalan kirjoissa. No tietty soitan Ylöjärvelle, hänen oma puhelimensa kun ei edelleenkään vastaa.
Hänen hoitajansa kuulusteli huolella, että kuka olen, olenko omainen. Olemme olleet ystäviä 55 vuotta, aina ollaan oltu yhteydessä ja monenlaisia kokemuksia on todella siihen aikaan mahtunut – mutta eihän se tähän .. Ymmärrän että sääntöjä on, mutta miten suuri vaara piilee, kun tämmöiset kasikymppiset kyselevät toistensa vointia. Eikä voi viedä puhelinta potilaalle, kun on tämä korona!
Missä on vähäisinkään inhimillisyys, potilas yksinään, ei saa käydä katsomassa eikä sitten edes puhelinyhteyttä !
Itkin aikani, vieläkin, ja pakko oli asiaan puuttua tällä tavalla, auttaa tai ei.
Aila Mero
