Piipahdin viime viikolla Helsingissä ja illalla työpäivän päätteeksi kollegoiden kanssa myös paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Ravintolaan tai tässä tapauksessa ravintola-alueelle oli jono. Järjestysmiehet laskivat tarkasti, että jokaiselle sisään päästetylle asiakkaalle löytyy istumapaikka, vaikka ravintoloiden pöydät olivatkin ulkona. Tavoite oli siis noudattaa valtiovallan rajoituksia ja suosituksia. Käsidesiäkin oli tarjolla joka puolella.
Noin iltakymmeneen saakka kaikki asiakkaatkin noudattivat rajoituksia kiltisti. Illan hämärtyessä ja nautittujen juomien määrän kasvaessa, rajoitukset alkoivat hiljalleen unohtua. Kuten hyvin tiedetään, vähintään viereiselle pöytäseurueelle on pakko kertoa joku juttu. Loppuillasta meno oli kuin joskus kauan sitten, kun koronasta ei ollut vielä tietoakaan.
Toisaalta oli nautinto elää hetki niin, että kaikki olisi niin kuin ennenkin. Kuitenkin samaan aikaan takaraivossa jyskytti ajatus siitä, miten meidän mahtaa käydä, kun rajoituksia puretaan yhä lisää.
Tämän viikon alussa ravintoloiden henkilömäärärajoitukset poistuivat. Toki edelleen kaikilla pitää olla istumampaikka, mutta kuten kokemus osoitti se ei välttämättä riitä, jos asiaa ei valvota. Eikä ihmisten ohjailu pikkutunneilla ole kovin helppoa.
Elokuun alussa poistuvat myös yleisötapahtumien henkilömäärärajoitukset. Samaan aikaan päättyy etätyösuositus, ja matkustamisen rajoituksiakin on purettu koko ajan lisää. Pian meillä on täällä taas myös ulkomaalaisia turisteja.
Toisaalta tuntuu hyvältä palata kohti niin sanottua normaalia. Ja tästä niin sanotusta vapaammasta ajasta saa toki nauttia. Silti täytyy toivoa, että ihmiset ymmärtävät säilyttää tietyt käyttäytymiskoodit jatkossakin – vaikka muutaman juoman jälkeen tekeekin mieli halata koko maailmaa.
Se katala virus ei ole vielä poistunut mihinkään, eikä ilmeisesti poistukaan ihan pian. Me olemme täällä toisiamme varten ja meidän pitää huomioida toisemme erityisesti nyt.
