Laulavasta vallankumouksestaan tunnettu Viro tekee edelleen vaikutuksen joka viides vuosi järjestettävillä Laulujuhlillaan. Suurtapahtuman ainutlaatuinen tunnelma houkuttelee suomalaisiakin pyrkimään laululavalle.
Viisitoista ylöjärveläistä kamari- ja Tuomas-kuoron laulajaa nousee heinäkuussa Tallinnan laululavalle 33 000 muun laulajan joukkoon. Huikaisevaa hetkeä on edeltänyt viikkojen harjoittelu, kuumottava koelaulu ja tulosten jännittäminen: Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvien Laulujuhlien suurkuoroon ei liitytä noin vain.
Lavalla lauletaan sydämen kyllyydestä rinta rinnan virolaisten, ulkovirolaisten ja eri puolilta maailmaa tulleiden kuorolaulun ja Viron ystävien kanssa. Yksi jos toinenkin joutuu pyyhkäisemään silmänurkkaansa, kun lauletaan veljeskansan isänmaallisia lauluja.
Tallinnan laululavalla sekä sieltä kaupunkiin suuntaavalla ”pyhiinvaelluksella” eli Laulujuhlien kulkueella syntyy niin koskettava tunnelma, että myös suomalaiset haluavat päästä siitä osallisiksi. Itsekin laulujuhlien suurkuorossa laulanut Ylöjärven emerituskirkkoherra Antero Honkkila kertoo päällimmäiseksi jäävän tunteen, että jotain tällaista olisi hienoa päästä todistamaan kotimaassakin.
– Suomessa ei vastaavaa isänmaallisuutta usein koe. Menestyminen suurissa urheilukilpailuissa yhdistää meillä kansaa, mutta siitä ei synny samanlaista hartautta kuin yhdessä laulamisesta. Itselleni suuressa joukossa laulaminen on elämys, jota en saa mistään muualta.
Laulujuhlien ihme on hymy
Isänmaallisen kuorolaulujuhlan idea on luoda yhteisöllisyyttä. Se välittyy myös ulkomaalaiselle kävijälle selvästi.
– Juhlien yhteisöllisyys ja uusiin ihmisiin tutustumisen luontevuus on upeaa. Lavalle kokoonnutaan äänialojen mukaan eli oma kuoroporukka hajaantuu ympäriinsä. Jutustelu ventovieraiden vieruskavereiden kanssa alkaa kuin luonnostaan, Honkkila kuvailee tunnelmia.
Tänä vuonna Viron laulujuhlat täyttää 150 vuotta. Viime kerralla eli vuoden 2014 Laulujuhliin osallistui kumpanakin viikonlopun päivänä yli 100 000 ihmistä. Se on iso ponnistus hiukan yli miljoonan asukkaan kansalle.
Nekin, jotka eivät ole mukana laulamassa tai tanssimassa, osallistuvat tunnelman luomiseen. Puhutaan laulujuhlien ihmeestä.
– Laulujuhlien aikana suomalaisten tapaan hieman pidättyväiset virolaiset muuttuvat hymyileviksi ja helposti lähestyttäviksi, Antero Honkkila sanoo.
Itsenäisyyden ylistystä
1970-luvulta asti taajaan Virossa vieraillut Honkkila arvelee, että Virossa maan historia laulavine vallankumouksineen pitää yhteislauluperinnettä paremmin hengissä kuin Suomessa, jossa yhdessä lauletaan enää harvoin.
Viron vallankumous alkoi sillä, että kansalaiset kokoontuivat laulamaan vapaasta Virosta kertovia lauluja. Jo vuotta ennen itsenäisyyttä eli vuoden 1990 Laulujuhlilla laulettiin pelkkiä virolaisia perinnelauluja.
Maan uudelleen itsenäistymisestä on niin vähän aikaa, että sitä ei pidetä itsestäänselvyytenä.
– Neuvostovallan aikana virolaiset kävivät jatkuvaa taistelua venäläistämistä vastaan, oman identiteetin, kielen ja kulttuurin puolesta. Laulaminen oli siihen hyvä keino. Laulujuhlien ohjelmistossa oli aina sen verran venäjänkielisiä lauluja, että viranomaiset eivät miehitysvallan synkimpinäkään vuosina puuttuneet juhlan kulkuun, ja siten saatiin laulaa myös virolaisia kappaleita, Honkkila kertoo.
– Laulamisella on aina ollut virolaisille suuri yhteiskunnallinen merkitys. Ensimmäisen kerran laulujuhlia vietettiin vuonna 1869, jolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta maaorjuuden päättymisestä Virossa.
Viro viehättää tuttuudellaan
Ylöjärveläisten Laulujuhlat-historia alkaa vuodesta 2009, jolloin seurakunnan kuorolaiset pyrkivät ensimmäisen kerran laulujuhlille yhdessä ystävyysseurakunnan eli Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kuoron kanssa.
Ystävyysseurakuntatoiminta puolestaan alkoi jo 1970-luvulla. Neuvostovallan vuosina virolaisten oli hankala matkustaa, joten ystävyysseurakuntatyö tarkoitti usein sitä, että ylöjärveläiset menivät Tallinnaan mukanaan kaikenlaista lahjoitettua avustustavaraa.
Virolaisten vaikea tilanne kävi matkoilla erittäin selväksi.
– Koska pelko tulla ilmiannetuksi oli miehitysvallan aikana tavallista, virolaiset eivät juuri arvostelleet neuvostovaltaa keskenään. Meille ulkomaalaisille he puhuivat avoimesti ilman ilmitulon pelkoa. Oli järkyttävää kuulla, miten esimerkiksi luterilaisessa seurakunnassa toimiminen saattoi johtaa siihen, että menetti työnsä ja joutui armeijaan tai vaikka siivoamaan saastunutta Tsernobylin aluetta, emerituskirkkoherra muistelee.
Karmeista tarinoista huolimatta Antero Honkkila lähti kuitenkin aina mielellään vierailemaan ystävyysseurakunnassa. Viro viehätti häntä kuten muitakin suomalaisia alkuvuosina siksi, että se oli Suomen ulkopuolella ainoa maa, jossa suomalainen voi tulla ymmärretyksi omalla kielellään. Virolaiset olivat oppineet suomen kielen innokkaina Suomen television katselijoina.
– Eestiä ei ehkä ymmärrä heti, mutta se on suomelle niin läheistä sukua, että sitä on helppo oppia. Ehkä jossain syvällä on myös jonkinlainen heimoajatus — että virolaiset ovat enemmän meikäläisiä kuin ketkään muut tässä maailmassa, Honkkila pohtii.
