Lapsi näkee, kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin vanhemmat joskus haluavat luulla. Visa Koiso-Kanttilan elokuvassa aikuisten törttöily jättää jäljen.
Traileri ja tiedote johtavat vähän harhaan – ja hyvä niin. Visa Koiso-Kanttilan käsikirjoittama ja ohjaama Kaiken se kestää ei olekaan tyypillinen aikuisten kolmiodraama, vaan elokuva pureutuu lapsen nahkoihin. Todellisuuteen, jossa vanhemmat eivät oikeasti kohtaa lapsiaan.
Nyt ollaan 1970-luvun Oulussa – sisustus, vaatteet ja murre takaavat sen. Vili Saarela ja Olavi Angervo näyttelevät kaveruksia, jotka elävät alakoululaisen arkea. On koulukiusaajia, tiernapoikakeikkoja ja ukki, joka kertoo tähtitaivaasta.
Poikien vanhemmat, tuttavapariskunnat, kipuilevat ja sekoilevat tahoillaan. Suhteet rakoilevat. Mokaillaan, hypätään välillä vieraaseen punkkaan. Omat kuviot tuntuvat niin tärkeiltä, ettei kukaan ajattele, miltä lapsista tuntuu. Mitä kaikkea lapset näkevät ja kuulevat, tai miten se heihin vaikuttaa? Varhaisteinit joutuvat jopa pelastamaan vanhempiaan pulasta.
Ohjaaja Visa Koiso-Kanttila tunnetaan tarkkanäköisistä dokumenttielokuvistaan, jotka usein pöyhivät perhesuhteita. Kaiken se kestää on Koiso-Kanttilan ensimmäinen fiktiivinen pitkä elokuva. Ohjaaja on sanonut halunneensa kertoa jotain olennaista siitä, miten lapset näkevät meidät aikuiset.
Elokuvassa lapset eivät ole ainoita, jotka jäävät läpinäkyviksi. Isovanhempien sukupolvi saa seurata voimattomana, kun uudet tuulet jyräävät niin parisuhteissa kuin kaupunkisuunnittelussa.
