Anni Kytömäki kirjoitti kirjan rannoista, kallioista ja vapautta kaipaavista ihmisistä

Anni Kytömäki kirjoitti kirjan rannoista, kallioista ja vapautta kaipaavista ihmisistä

Anni Kytömäen Kivitasku liikkuu kolmella aikatasolla ja kertoo elämästä Savossa ja Pietarissa. Inspiraationsa kirja sai noin viisi tuhatta vuotta vanhoista Astuvansalmen kalliomaalauksista.
Anni Kytömäki, Kivitasku, kirjailija

Anni Kytömäki mietti, halusiko nimetä myös toisen kirjansa lintulajin mukaan. Hän päätyi Kivitaskuun siksi, että se viittaa kirjassa esiintyvään lintuun mutta myös kiviin. Esikoisteos Kultarinnallakin on kaksi merkitystä. Lintulajin lisäksi kultarinta on karhun toisintonimi.

Anni Kytömäki kiipeää siirtolohkareen päälle.

Hän on ehdottanut kuvauspaikaksi tätä Ylöjärven Soppeenharjun kohtaa, Murtomäentien loppua, joka on lähellä hänen lapsuudenkotiaan. Paikkaa, joka on täynnä erikokoisia murikoita.

Kivet ovat Kytömäelle tärkeitä. Ne ovat myös keskeisessä roolissa hänen uudessa romaanissaan, joka ilmestyy heinäkuun lopulla.

Kytömäki on pitänyt kivistä siitä asti, kun hän pienenä kuuli Marjatta Kurenniemen sadun Karolus ja kivet, jossa kivet siirtyilivät salaperäisesti paikasta toiseen.

Kivien ja kallioiden kohtalo myös huolestuttaa kirjailijaa. Viimeisten 20 vuoden sisällä on ymmärretty, että soranottoa harjuista on pakko vähentää. Sen sijaan kallioita murskataan sepeliksi yhä useammin.

– Siinä siirrytään yhdestä uusiutumattomasta luonnonvarasta toiseen. Eihän se ole hyvä. Parempi olisi alkaa kierrättää kiviainesta ja säästää raaka-aineita, sanoo aiemmin Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä työskennellyt kirjailija.

Kalliomaalaukset pakottivat kirjoittamaan

Kytömäen uusin Kivitasku -niminen romaani sai alkunsa jo vuonna 2011, kun Kytömäki kirjoitti vielä esikoisromaaniaan, Finlandia-ehdokkaana ollutta Kultarintaa.

Oli heinäkuu, kun Kytömäki vieraili Yöveden rannalla, Mikkelin kaupunkiin kuuluvassa Ristiinassa. Ja tarkemmin ottaen Astuvansalmen kalliomaalauksilla.

Päivä oli pilvinen ja viileä, ja Kytömäki sai olla rauhassa noin viisi tuhatta vuotta vanhojen maalausten äärellä.

– Tunsin yhteenkuuluvuutta menneisyyden ihmisten kanssa.

Kytömäki inspiroitui näkemästään niin paljon, että kirjoitti Kivitaskun alkua noin sadan liuskan verran samaan aikaan kuin viimeisteli esikoisteostaan.

Uusi kirja jäi kesken, mutta heräsi taas vuosien tauon jälkeen kunnolla henkiin, kun Kytömäki löysi syyn saada sen valmiiksi.

Kirjailija suunnitteli viime vuoden alussa hakevansa opiskelemaan Turun yliopistoon kulttuuriperinnön tutkimusta ja arveli, ettei pystyisi kunnolla kirjoittamaan ja opiskelemaan samaan aikaan. Käsikirjoitus piti siis saada mahdollisimman valmiiksi ennen opintojen alkua.

Tiukka deadline tepsi.

Kytömäki pääsi opiskelemaan yliopistoon ja sai hieman myöhemmin myös kirjansa kasaan.

Kivitaskun kirjoittaminen kesti kaikkiaan kuusi vuotta. Hieman vähemmän kuin Kultarinnan, jota Kytömäki työsti seitsemän vuoden ajan.

Anni Kytömäki, Kivitasku, 17.7.1017

Kultarinnasta on tehty teatteriesitys Kokkolaan, ja ensi tammikuussa Kultarinta pääsee teatterin lavalle myös Porissa. Kytömäki nauttii saadessaan nähdä tarinansa lavalla. Kokkolassa hän mietti, että esiintyjät olivat aika saman näköisiä kuin miltä hän oli kuvitellut luomiensa henkilöiden näyttävän.

Hitaasti hyvä tulee

Hämeenkyrössä asuva kirjailija ei näe monivuotista kirjoitusprosessia ongelmana. Siinä on hänen mielestään pikemminkin monta hyvää puolta:

– Siinä ajassa monet asiat ehtivät kypsyä, ja alan nähdä kirjoittamassani tekstissä monia sisäisiä yhteyksiä, joista muodostuu lopulta kokonaisuus. Se ei olisi mahdollista, jos kirjoittaisin kirjani vuodessa. Myös oma käsitykseni päähenkilöistä muuttuu, kun etenen työssä kaikessa rauhassa.

Huonoja puoliakin tavassa on.

– Koska kirjoitustapani on hidas, innoitus voi katketa.

Sellaisessa tilanteessa auttaa, kun haluaa tarpeeksi paljon nähdä tekstinsä valmiina teoksena.

Kaksi erilaista kirjaa

Nyt kun Kytömäki on saanut kakkosteoksensa valmiiksi, kysytään paha kysymys: kummasta kirjastaan Kytömäki pitää enemmän?

Kirjailija miettii vastausta rauhassa.

– Kultarinta oli hyvin valmis teos, kun lähetin käsikirjoituksen kustantajalle. Siinä ei ollut paljoa editoitavaa. Kivitasku oli minulle vaikeampi kirjoitettava, kuten kakkosteos usein on. Kirjat ovat keskenään erilaisia. Kultarintaan sain kirjoitettua sen, mitä olin pitkään ajatellut asioista. Kivitasku taas sisältää tämän hetken tunnelmia. Se on ärhäkämpi.

– Kultarinta on tavallaan kirjailijanurani lapsuusvaiheen teos, ja Kivitasku murrosiän.

Neljä päähenkilöä Pietarista Savoon

Siinä missä Kultarinta keskittyy metsään, Kivitaskussa liikutaan paljon rannoilla ja kallioilla.

Kertojia on neljä ja aikatasoja kolme. Helena elää 1950-luvulla ja haluaisi kovasti matkustella ja tutkia vieraita kulttuureja.

Nykyajassa elävä Veka on kansatieteilijä, joka haaveilee yksinkertaisesta, omavaraisesta elämästä, mutta ei pysty sairautensa tähden toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan.

Sergei asuu 1840-luvun lopun Pietarissa ja on utopisti, sosialisti ja anarkisti, joka joutuu pulaan.

Katinka taas elää 1850-luvun Savossa. Ja vaikka hän on vasta nuori ja pieni, hän tarttuu toimeen ja saa aikaan suuria asioita.

Henkilöitä yhdistää se, etteivät he pysty joko sisäisestä tai ulkoisesta pakosta tai vankeudesta johtuen tekemään, mitä haluaisivat.

Tarinassa tärkeitä ovat myös monet vanhat esineet, joiden merkitystä nykyihminen ei oivalla – esimerkiksi kulunut valokuva ja kymmeniä vuosia vanha postikortti.

Kivenhakkaajien kertomuksia arkistosta

Anni Kytömäki, kirjailija, Kivitasku

Kivitaskun kirjoittamisessa meni pitkään osittain siksi, että esikoisteoksen menestys poiki Kytömäelle runsaasti esiintymiskutsuja, mikä vaikeutti keskittymistä uuden kirjan kirjoittamiseen.

Koska kirjan aikajana on mittava, Kytömäki joutui tekemään paljon taustatyötä. Hän luki historiallisia kirjoja kuten Elias Lönnrotin matkakertomuksia ja kuunteli Tampereen Yliopiston kansanperinteen arkiston nauhoja, joissa 1800-luvulla syntyneet kivenhakkaajat kertoivat työstään.

Hän vieraili myös Pietarissa ja kiinnostui tarinasta, jota kerrottiin hartaasti rakennetussa Iisakin kirkossa.

Tarinan mukaan eräs maaorja oli rakentanut kirkon vitriinissä olleen kirkon pienoismallin, koska palkkioksi oli luvattu vapaus. Sen hän sai aherrettuaan pienoismallin kimpussa 11 vuotta.

– Tunsin kylmiä väreitä kuunnellessani tarinaa ja mietin, miten joku voi olla niin päämäärätietoinen. Halusin tarinan mukaan kirjaani, joskin se muuttui kirjassa aika erilaiseksi.

Muutkin työt kiinnostavat

Kytömäki on jo aloittanut kirjoittamaan kolmatta kirjaansa. Sitä on kasassa noin 20 liuskaa.

Vaikka esikoisromaani sai lukuisia palkintoja ja poiki muitakin kirjoitustöitä  ja esiintymisiä, Kytömäki ei halua olla pelkkä kirjailija. Hän on huomannut, että hän ehtii sittenkin sekä kirjoittaa että opiskella. Tai yhtä hyvin käydä töissä ja kirjoittaa samaan aikaan.

Opiskelu tai työ kodin ulkopuolella auttavat luomaan päiväjärjestyksen, joka edistää kirjoittamista.

Kytömäki on opiskellut luontokartoittajaksi, mutta ei ole enää tehnyt kartoituksia. Hän haluaa pitää luonnon harrastuksena ja nauttia siitä.

Kytömäen mielestä luontoa voi sitä paitsi suojella myös kirjailijana. Hienovaraisesti ja tuputtamatta.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?