Tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikka suomalaiset lapset ovat yhä edelleen maailman kärkeä oppimistuloksissa, kouluviihtyvyydessä ja -motivaatiossa, emme pärjää monellekaan maalle. Paradoksaalista sinänsä, koska motivaation yhteys oppimiseen on kiistatonta. Mihin siis yltäisimmekään, mikäli lapset motivoituisivat entistä paremmin?
Suurin osa oppilasta on motivoituneita tekemään tehtäviään, oppimaan uutta ja yrittämään parhaansa. Joukkoon mahtuu kuitenkin oppilaita, joita ei voisi yleisesti ottaen vähempää kiinnostaa, oli tehtävä mikä tahansa.
Joskus kouluun muodostuu kokonaisia luokkia, joissa yleisilmapiiri on koulukielteinen. Jostain syystä luokan johtohahmoiksi ovat tällöin valikoituneet nuoret, joiden valta on niin lannistava, ettei koulusta pitävätkään uskalla innostua ja onnistua.
On iso työ saada vahvistettua luokan asenneilmastoa positiivisempaan suuntaan. Tähän tulisi kuitenkin panostaa, sillä kokonainen alisuoriutuva luokka on melkoinen riippakivi viedä läpi peruskoulun.
Opetan itse paljon tietotekniikan avulla eri oppiaineita. Yleisesti ottaen oppilaat ovat innostuneita tekniikasta ja oppivat vähän vahingossakin sen varjolla monia asioita.
Noillakin tunneilla on alkanut näkyä oppilaita, jotka välillä kieltäytyvät tekemästä mitään. ”Ei oo motii”, kuten yksi oppilas kerran syyn kiteytti.
Motivaatio ja hauskuus yhdistyvät liian usein synonyymeiksi toisilleen. Hauskuus puolestaan tarkoittaa yhä useammin helppoa ja hallittavaa asiaa.
Meillä on yhä enemmän käsissämme lapsia, jotka mieluummin luovuttavat kuin ponnistelevat oppiakseen uuden asian. Aina ei voi olla varma, onko taustalla epäonnistumisen pelko vai tottuminen siihen, että kaiken saa helpolla.
Yksi ongelma onkin rajattomuus. Kun aikuinen lakkaa olemasta lapsen edessä aikuinen ja antaa lapsen liikaa sanella ehtoja ja sääntöjä, ollaan menossa lujaa vauhtia metsään.
Kun tällainen lapsi tulee isoon lapsiryhmään, jossa mukaan tulee sääntöjä ja vaatimuksia, on tahtojen taistelu välttämätön.
Rajojen asettaminen ei tarkoita sitä, ettei lapsella olisi välillä valinnan vapautta ja ettei lapsi saisi päättää mistään. Sopivan määrän rajoja ja vapautta pitäisi olla jokaisen perheen kasvatusnuorana.
Me aikuiset perustelemme lapsille, että tylsiäkin juttuja kuuluu elämään. Niiden jälkeen on jossain vaiheessa taas hauskuuden vuoro. Joskus aikuisen on vain oltava ehdoton ja vaadittava pääsemään yli hankalan vaiheen sekä käymään käsiksi töihin. Näin on erityisesti silloin, kun on tiedossa, ettei motivaatiopula johdu jostain oppimiseen liittyvästä ongelmasta vaan enemmänkin asenteesta.
Motivaatio tekemistä kohtaan pitää joskus kaivaa jostain muualta kuin mielekkyydestä. Jotkin asiat on vain tehtävä.
Oppilas voi kuitenkin mennä lukkoon, kun hänestä tuntuu, että häneltä vaaditaan liikaa. Tällöin epäonnistumisen pelko hiipii takaraivoon ja saa lapsen kieltäytymään tehtävästä. Siinä alkaa aikuinenkin helposti turhautua hankalaan lapseen, joka ei tee aikuisen määräämää hommaa.
Taitava aikuinen kuitenkin lähestyy ongelmaa myös toisesta suunnasta. Auttaa alkuun, kannustaa ja asettaa tarpeeksi pieniä osatavoitteita.
Mitä paremmin lapsen tuntee, sitä paremmin osaa vetää oikeista naruista. Näin toimien tuo yllä mainitsemani ”ei oo motii” -oppilaskin alkoi hiljalleen kirjoittaa tarinaa. Tehtävässä kirjoitettiin kuvasatukirjaa oikeiden taiteilijoiden tekemien kuvien pohjalta satukirjasovellukseen. Vaikka kuvat suorastaan kutsuivat mielikuvitusta lentoon, oivalsin, että kyseiselle oppilaalle lauseiden tuottaminen tuotti suurta vaikeutta.
Niinpä etenimme hiljalleen, sana kerrallaan, apukysymysten kautta. Välillä ruudulle ilmestyi riveittäin x-merkkejä turhautumisen merkkeinä, mutta kun ne pyyhittiin pois, päästiin taas eteenpäin.
Emmehän me aikuisetkaan ole aina flow-tilassa, jossa kaikki tuntuu sujuvan kuin itsestään ja luovuus kukkii hehkeästi. Itse haahuilin tätäkin kolumnia kirjoittaessani välillä aivan muissa hommissa. Kävin somessa ja kurkkasin sähköposteja, ja jopa haravointikin tarjosi mukavaa taukojumppaa kirjoittamiselle.
Kokouksissa harvoin näkee kaikkia osallistuja täysin motivoituneina ja keskittyneinä. Miten siis voisimme vaatia alaikäisiltä enempää kuin itseltämme?
Välillä pitää olla lupa uppoutua omiin ajatuksiin, vähän ehkä kiukutellakin ja hakea innostusta jostain ihan muualta. Tai päästä vaikka kiertämään koulu juosten, kuten erään oppilaan kanssa oli sovittu tehtävän silloin, kun hommat eivät tahdo sujua. Juoksulenkin jälkeen yleensä alkoi taas löytyä motii.
