Elokuvakriitikko Jukka L. Savolainen antaa uudelle Eput-dokumenttielokuvalle viisi tähteä.
Tänä vuonna 40-vuotisjuhliaan viettävä Eppu Normaali -yhtye ei juuri esittelyjä kaipaa. Sen nimi on juurtunut niin syvästi suomalaiseen populaarikulttuuriin, että Eput tuntee myös sellainen ihminen, joka ei edes ole kuullut yhtyeen musiikkia. Tai ei ainakaan tunnusta kuulleensa.
Joka tapauksessa pitkä matka on kuljettu ja rupisia riimejä murheisten laulujen maalle on tehty mittava määrä. Useimmista niistä on tullut monelle suomalaiselle niin rakkaita, että useamman promillenkin jälkeenkin halutaan vetää Eppujen kappaleita karaokeillassa.
Tätä yhtyettä ei voi millään tavoin ohittaa, vaikka jotkut helsinkiläiset ovat moittineet sitä jopa junttibändiksi. He eivät oikeastaan tiedä, mistä puhuvat, ovathan Eput käyneet sentään villitsemässä myös lontoolaista yleisöä omalla omintakeisella saundillaan.
Tänä vuonna yhtye on tehnyt ”keikkojen täsmäiskuja” eri puolelle Suomea ja loppukesästä Ratinan stadionilla järjestettiin megalomaaninen konsertti, joka myytiin nopeasti loppuun. Paikalle oli saapunut 30 000 konserttivierasta katsomaan neljäkymmentä biisiä heittäneen yhtyeen pirteää liveaktia. Kun juhlavuosi on nyt kääntynyt loppua kohti, on aika tuoda valkokankaalle se, mitä moni Eppu-fani on odottanut kuin kuuta nousevaa: virallinen eppumentti, Eput-elokuva, on tässä ja nyt.
Saku Pollarin käsikirjoittama ja ohjaama Eput-elokuva on enemmän kuin tavanomainen rock-dokumentti, joka käy läpi vain yhtyeen vaiheita, vaan se samalla pureutuu sopivan syvällisesti veljesten tarinaan, ystävysten tarinaan ja jopa suhteesta bändielämän varjopuoliin.
Voisi kuvitella, että tunti ja kolme varttia tällaista höpinää olisi jotenkin tylsää katseltavaa, mutta sitä se ei todellakaan tässä tapauksessa ole. Vaikka punaisena lankana onkin Eppujen valmistautuminen kesän Ratinan konserttiin, niin sen sisälle on ”leivottu” itse historiikki.
Kaikki nykyiset että entiset yhtyeen jäsenet pääsevät avaamaan sanaisen arkkunsa, vaikka pääpainon jutustelusta hoitavat Martti, Pantse ja Juha. Välillä katsojan nauruhermot ovat tiukilla, kun pojat kertovat erinäisistä kommelluksista kuten mitä he tekivät Poko Rekordsin pomon Epe Heleniuksen uudella kameralla ja miten levymoguli puolestaan maksoi potut pottuina.
Toinen asia, mikä loistaa tässä poissaolollaan, on egoilu. Moni voisi kuvitella, että menestyksekäs yhtye saattaisi hieman kerskailla saavutuksillaan ja menestyksellään. Mutta sitä eivät Eput tee. Heidän tarinansa itsensä kertomana on yllättävän maanläheistä ja luontevaa, että sitä on oikein ilo katsella ja kuunnella. Eput-elokuva on kotimaisten musiikkidokumenttien parhaimmistoa ja siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.
☆☆☆☆☆
JUKKA L. SAVOLAINEN
Comments are closed.