Kehitysvammaisten perhehoito on yksilöllinen ja kotoisa apu vammaisperheen arkeen. Ja moneen tarpeeseen joustava.
Perhehoitaja Pia Torvinen kiittelee valmennuksessa saamaansa tietopakettikansiota, johon hän voi yhä tarvittaessa turvautua. Torvinen käy hoitokeikoilla parissa eri perheessä.
Silloin tällöin ylöjärveläinen Pia Torvinen ajaa hurauttaa vieraisille. Vastassa on perhe, jossa on kehitysvammainen lapsi. Kyseessä ei ole silkka kyläily, vaan Torvinen tulee tätä pienokaista hoitamaan.
Vierailu kestää muutaman tunnin tai pidempään, vaikkapa yön yli. Vanhemmat saavat hetken aikaa itselleen, muulle perheelle tai askareille.
Sillä välin Torvinen pitää huolta pienokaisesta ja touhuilee tämän kanssa: ulkoilee, leikkii, sylittelee.
– Se on aika tiivistä yhdessäoloa.
Hoitomuoto tarpeen mukaan
Torvinen on hyvä esimerkki siitä, että kehitysvammaisten perhehoitoa on monenlaista. Kaikki perhehoitajat eivät toimi pitkäaikaishoitajina eli asu hoidettavan kanssa. Eivätkä kaikki toimi omassa kodissaan.
Hoitoa on myös osavuorokautista ja hiukan pidempää tilapäistä. Ja hoitaja voi mennä hoidettavankin kotiin, mikä on viime vuonna tulleen uuden perhehoitolain ansiota.
Eri muotoja on, jotta niin asiakkaille kuin hoitajille olisi sopivia vaihtoehtoja.
– Esimerkiksi osa hoitajista haluaa sitoutua vaikkapa yhdeksi viikonlopuksi kuussa, maakunnallisen perhehoitoyksikön koordinaattori Katariina Somppi selittää.
Torvinen valitsi lyhyet hoitomuodot asiakkaan luona, koska ei halunnut kietoa perhettään asiaan, johon lähinnä hänen oma verensä vetää. Hän myös tiesi, että näitäkin muotoja tarvitaan ja niihin on helppo sopeutua.
– Lapsen ympäristö säilyy samana. Ja on helpompaa, että minä menen kuin että apuvälineet ja hoitotarvikkeet siirretään minun luokseni. Lisäksi vanhemmat ovat voineet olla alkuun läsnä. On tärkeää, että saadaan luottamus ja kemiat toimimaan, hän perustelee.
Tavallinen tallaaja käy
Pia Torvisen ammatti kehitysvammaisalalla loi toki pohjaa myös vapaaehtoiselle perhehoitotehtävälle, mutta se ei ollut ainut syy.
– Perhehoito on harrastukseni. Haluan auttaa perheitä, ja on kiva saada pieniä asiakkaita, kun töissä on aikuisia. Minulla on hoivavietti.
Eikä ammatti- tai koulutustausta suinkaan ole edellytys tehtävään. Valmiudet saadaan valmennuksessa, joka vaaditaan kaikilta perhehoitajiksi ryhtyviltä, myös ammattilaisilta.
Tärkeintä on kiinnostus ja halu sitoutua. Tiettyjä ominaisuuksiakin, kuten yhteistyökykyä, on ihmisessä oltava, mutta niitä voidaan kehittää vielä valmennuksen aikana.
– Olen sosiaalinen. Tiedän, että kykenen uusiin ihmissuhteisiin. Olen myös luotettava, ja otan ihmiset ihmisinä, Torvinen listaa pohjarahkeitaan.
Muuten itse luonteeseen ei kajota.
– Meillä on kaikenluonteisia perhehoitajia, ja kaikki ovat yhtä hyviä ja arvokkaita, Somppi sanoo.
Sovelias elämäntilanne puolestaan on ehto. Torvisella se koitti hänen omien lastensa tultua isoiksi ja ajan siten urjettua.
Ja lopulta, valmennuksessa tehtävään ryhtymistä voi vielä harkita. Niin Torvinenkin teki, vaikka oli varsin varmana liikkeellä. Asiaa ei tarvitse päättää edes heti valmennuksen jälkeen. Alkaneenkin hoidon voi periaatteessa keskeyttää, mutta se ei ole suotavaa, sillä jatkuvuus ja tuttuus ovat hoidossa tarpeen.
Tavallista arkea
Tavallisten ihmisten toteuttama hoito on Sompin mielestä hyvä lisä ammattilaispalveluiden rinnalle. Se on myös kunnille edullinen vaihtoehto.
Torvinen taas kiittää sen mutkattomuutta. Perhe ja hoitaja sopivat kuviot keskenään, ilman välikäsiä.
Hän iloitsee myös siitä, että perhehoito tuo kehitysvammaisia ja muita ihmisiä lähemmäs toisiaan.
Hoitajalle kuvio suo auttamisen iloa ja ihmissuhteita, hoidettavalle kotiympäristöä ja tavallista arkea.
– Perhehoidossa pystytään yksilöllisyyteen. Perhehoitaja tuntee omansa, Somppi kiteyttää.
Viimeisimmät kommentit